1.

Sunnuntaiaamuna lähdin ajamaan kohti pohjoista kello viisi, kun usva vielä peitti Sitarlan laakson ja oli hämärää. T. S. Eliotin runossa siihen aikaan kierrettiin piikkipäärynää, minä väänsin rattia. Sitä ennen olin kuitenkin ehtinyt lukea uutisen V.S. Naipaulin kuolemasta.

Jotenkin se kosketti. Mies näkyi syntyneen 17.8. – päivää ennen minua. Mietin aina välillä häntäkin, kun ajoin Jyväskylän, Viitasaaren ja Kärsämäen kautta Ouluun aina hetkittäin pieniä taukoja pitäen. Olin ajatellut yöpyä siellä, mutta kello oli vasta kolme iltapäivällä, joten jatkoin matkaa ja huomasin lopulta olevani Torniossa. Taakse oli jäänyt yli 800 kilometriä. Olin poikki, minkä käsitin vasta, kun nousin autosta. Ruumis tärisi, kofeiinistä kai, mutta liikkui sentään kuin zombi.

2.

Naipaul sen sijaan oli mielessäni yhä mitä suurimmassa määrin elossa. Kaikkea palasi mieleen. Nuorena miehenä olin Otavassa töissä ja luin pääni virkistykseksi muutakin kuin kotimaista kirjallisuutta, jonka hoitaminen oli uskottu minulle. Ystäväni Jyrki Lindström, BBC:n suomenosaston silloinen radiotoimittaja, suositteli minulle Naipaulin teosta In a Free State (1971) ja hankin sen.

Kirja teki vaikutuksen ja aloin puhua siitä Otavan ulkomaisen kirjallisuuden osastopäällikölle. Erkki Reenpää hymyili viiksiensä takaa ja lätkäisi ison pinkan arvosteluja pöydälleni. Agentti oli suositellut Naipaulia, mutta Erkki valitti, ettei johtajamme Paavo Haavikko ollut innostunut.

Niinpä minä sain Erkiltä tehtäväkseni kertoa osastonkouksessa mitä kirjasta ajattelin. Monen mutkan jälkeen Haavikko taipui, teos otettiin ja suomennettiin nimellä Vapaassa maassa. Vapauden tilaakin nimi tarkoitti.

Kirjojen julkaisua päätettiin jatkaa ja Naipaul kutsuttiin Suomeen. Erkki esitteli minut hänen teoksensa löytäjänä ja Naipaul katsahti minuun pitkään. Tunsin hänen arvioivan olemustani tyyliin: miten tuo nuorukainen on voinut innostua minun kirjastani?

Kun kuitenkin siinä Erkki Reenpään kotoisilla coktailkutsuilla aloimme jutella, satuin sanomaan, että olin juuri kokenut avioeron. Naipaul sähköistyi. Hän kysyi heti Oxfordin englannillaan muitta mutkitta: ”Tell me all about your divorce…”

3.

Osaan yhä matkia hänen aika arroganttia aksentiaan ja puhetapaansa. Kaikkea en avioerosta suinkaan kertonut, jotain kyllä; sen ettei siinä koskaan taida olla onnellisia loppuja, ei ainakaan heti. Sittemmin opin muutakin. Paljon myöhemmin myös Naipaul sai oman avioeronsa, mutta vain ensimmäisen vaimonsa kuoleman kautta. Uusiin naimisiin hän meni saman tien. En enää ollut hänen kanssaan missään tekemisissä, joten en voinut kysyä miksi moinen hoppu. Jokin salaisuus siinä saattaa piillä.

Ensi tapaamisessamme puhuin kuitenkin avioeroa enemmän hänen kirjastaan jota piti koossa teema, eivät erilaiset henkilöt, joilla kullakin oli oma tarinansa. Novelleita tai kertomuksia tai kuvauksia yhdisti synkkä maailmankuva. Yritin selittää, miksi todella arvostin teosta. Se kertomus, josta eniten olin vaikuttunut, kertoi pakolaisen asemasta. Mutta vastoin yleistä trendiä, se oli nähty sisältäpäin. Teoksesta puuttui tyystin amerikkalaisten kertojien luetteleva tapa kuvata ajankohtia ja asioita lähinnä nimilistoilla joissa ei ollut mitään sisältöä. Sama tapa oli silloin leviämässä muuallekin maailman kirjallisuuteen ja löysi myös Suomeen. Mutta Naipaul kulki omaa tietään, hän teki mitä halusi. Hän näkyi itse hyvin tietävän millaisen kirjan oli saanut aikaan.

4.

Tridinadin lapsuus- ja nuoruusmaailman kuvaukset, joilla Naipaul oli aloittanut kirjallisen uransa, jäivät. Ajattelin silloin ja ajattelen yhä, että jotain omakohtaista myös Vapaassa maassa -teoksen kertomuksissa täytyi olla. Teoksen sisin saattoi olla peräisin V. S. Naipaulin (Vidiadhar Surajprasad Naipaul) omasta kokemuksesta, kun hän saapui Englantiin. Trinidadin intialaisen ei tainnut olla helppo Oxfordissa sopeutua sen ylivoimaiseksi itseään uskovaan kulttuuriin.

Samaa ylenkatsetta ja pahempaakin aivan arkitasolla kokevat nyt tuhannet ja taas tuhannet ihmiset ympäri maailmaa, kun he joutuvat jättämään kotimaansa ja yrittävät epätoivoisesti päästä niihin maihin joissa hunaja ja maito heidän mielikuvissaan virtaavat. Toisin käy. Vapaassa maassa (Otava, 1973) on siten yhä erittäin ajankohtainen. Sen alkukertomus taas kuvaa Afrikan jo silloin sekasortoista tilannetta eikä mikään sielläkään ole muuttunut; ei ainakaan parempaan.

Myöhemmin Naipaul kirjoitti New York Review of Booksiin loistavia esseitä kehittyvien maiden todelllisuudesta. Tilasin siihen aikaan lehteä ja tulin lukeneeksi ne. Käsitin, että Naipaul matkusti paljon nimenomaan siksi, että tahtoi nähdä ja kokea kaiken omin silmin.

5.

Naipaul opiskeli Oxfordissa, muttei koskaan valmistunut; kirjallisuus vei miehen ja sanojen kautta hän pääsi jaloilleen. Tietynlainen snobismi sai kyllä hänestäkin oxfordilaisen otteen, joka jäi sieluun. Kaiketi syystä, sillä kotimaassaan hän alkoi saada mainetta ja teoksia käännettiin vähitellen kaikkialla.

Mukkulan silloiseen kirjallisuustapaamiseen hänet sitten pyydettiin. Se tilaisuus ei kuitenkaan aivan sujunut nuottien mukaan. Koska olin siellä hänen kustantajansa edustaja, Naipaul hyökkäsi kimppuuni heti ensimmäisellä aamiaisella. Vidia, joksi olin jo oppinut häntä kutsumaan, suorastaan vapisi. Ilmeni että hän oli lähinnä kasvissyöjä ja kartanohotellin aamiaispöytä uhkui pelkkää makkaraa ja lihaa. Tein sen minkä saatoin; vein hänet taksilla Messilään, jonka ravintolassa minua oli usein kestinnyt Kerttu-Kaarina Suosalmi, tuo rakas Kaisu. Sieltä löytyi salaattia ja kalaakin sekä pieni lasi viiniä, johon Naipaul kaatoi vettä.

Siinä istuessamme, syödessämme ja juodessamme hän alkoi hitaasti rauhoittua. Kuljetin hänet vielä metsään joka usein on viihdyttävää ja pelottavaakin eksoteriaa ulkomaalaiselle. Näytin siellä muurahaispesän ja kerroin miten sen muodoista voi nähdä missä on etelä (loiva rinne) ja pohjoinen (jyrkkä rinne). Yritin myös puhua hänelle Suomen itää ja länttä yhdistävästä politiikasta, mutta se ei Vidiaa kiinnostanut muurahaispesää enempää. Niinpä ajoimme takaisin kokoukseen ja ajattelin että asia oli sillä selvä.

Toisin kävi. Muutaman tunnin kuluttua Naipaul löysi minut taas. Hän halusi päästä Mukkulasta heti pois. ”You have to save me.” Kokouksen henki tai ehkäpä viinanjuontia harrastavat suomalaiset olivat hänelle liikaa. Ei auttanut muu kuin yrittää buukata hänelle uusi lento ja sitten ostaa myös junalippu. Asemalla hän parin tunnin päästä seisoi ja odotti kanssani orpona junaa, kunnes paikalle osui Silvester Mazzarella. Hänkin oli lähdössä samalla junalla ja lupasi katsoa Naipaulin perään. Tämä ilahtui, koska Silvester puhui todella hyvää englantia. Ja niin Naipaul pääsi matkaan. En tiedä kumpi meistä oli helpottuneempi: hän vai minä. Vilkutin, mutta Vidia ei peräänsä katsonut.

6.

Viimeisen kerran tapasin hänet Frankfurtin kirjamessuilla. Seisoin Suomen osaston liepeillä jonka lähellä ei ihmisiä liikkunut. Koko halli oli muutenkin ihmisistä lähes tyhjä, osastojen hyllyt taas täynnä kirjoja. Ehkä jossain oli jokin ns. tärkeä tilaisuus, jonne kaikki olivat pakkautuneet. Selasin joutessani viereisen norjalaisen kustantajan kirjaa eskimoista (Otava julkaisi sen myöhemmin), kun näin miten muuten tyhjää käytävää kulki hitaasti kaksi väsynyttä miestä.

Toinen heistä vaikutti kovinkin tutulta. ”Vidia”, huudahdin. Hän pysähtyi, tuli kohti ja yritti sijoittaa minua hyvän muistinsa lokeroon. Kerroin kuka olin ja ojensin käden. ”Miksi seisot norjalaisen kustantamon edessä”, hän sanoi moitetta äänessään. Ja sitten hän vilkaisi minua uudestaan. ”Olet lihonut”, kuului seuraava kommentti.

Se oli valitettavan totta. Liikaa työlounaita ja illanistujaisia, liian vähän liikuntaa. Puhuimme siinä vielä hetken ja sitten hän ja kustantajansa lähtivät eteenpäin, katosivat kulman taa. Myöhemmin käsitin että Naipaul oli ollut Nobel-palkintoehdokkaana ja saatu siksi houkutelluksi paikalle. Ohi palkinto kuitenkin oli mennyt. Kukaan ei ollut hänestä messuilla enää kiinnostunut, minä vain.

7.

Vuosia kului ja luin yhä kaikkea mitä hän kirjoitti. Nobelin hän sitten viimein sai.

En enää ollut Otavassa töissä. Vihdoinkin tuo satsaus siis edes jotenkin kannatti. Julkaistun kirjan täytyy tuoda siihen sijoitetut rahat takaisin. Varsinkin nykyään ajatellaan näin, mutta nykyään kirjan täytyy myös tuottaa raha heti. Pitkää elinkaarta ei enää ole. Tuntuukin, että vain rahalla on kustantamisessa enää merkitystä, kun suuria taloja ja niiden kirjavalintoja tutkailee. Pienet kustantajat, jotka ehkä vielä uskovat myös laatuun, eivät saa teoksiaan lainkaan kauppoihin. Ja kohta eivät kirjastoihinkaan.

Silti moni kirja jää elämään, joskin usein vain muutaman lukijan varassa. Hyviä lukijoita sentään vielä löytyy ainakin jokunen. Ja Naipaulin kirjoja voi kuka tahansa yhä lukea mielikseen.

Paitsi Naipaulin kirjat, myös hänen persoonansa arvoitus askarruttaa minua edelleen. Se on mielessäni yhä ratkaisematta. Katselin eilen illalla nobelisti Naipaulin kuvia internetistä ja voisin nyt viimein palauttaa hänen lauseensa. Myös Vidia näkyy lihoneen, vanhemmiten hänestä tuli eri ihminen ulkonäöltään. Mutta mitä siitä. Kaikille meille käy fyysisesti laillamme ja lopulta meitä ei ole.

Minua alkoi hänen metamorfoosinsakin takia taas kiinnostaa, oliko Naipaul todella onnellinen koskaan, edes silloin kun hänet aateloitiin ja hänelle suotiin arvonimi Sir. Viisas kun oli, Naipaul tiesi varmasti ettei tittelillä ollut merkitystä muulle kuin hänen egolleen. Ja sillekin vain hetkeksi.

Parina viime vuonna olin useinkin miettinyt, voisinko kirjoittaa Naipaulille ja kysyä mitä hänelle todella kuului; miehen alati surumieliset silmänsä ja arrogantin esiintymisensä välinen ristiriita kun oli pysynyt ainaisena arvoituksena. Huomasin jopa kaipaavani häntä. Mutta kirjoittaminen jäi tuumailun asteelle. Ja nyt kun Vidiaa ei enää ole, on tätäkin tekemätöntä asiaa turha miettiä.

(13.8.2018)