1.

Kuten aina bussimatkoilla aikataulut eivät aivan pidä, mikä kerrankaan ei johdu tästä joukosta; koskaan bussi ei ole joutunut odottamaan ryhmän matti myöhäisiä. Toki tiedämme, että Raimo tulee viimeisenä, mutta saapuu minuutilleen sovittuun aikaan. Ja sitten menoksi. Viimeinen vilkaisu piskuiseen vesihautaan, jossa lumpeet kukkivat. Muistan taas Orangerien ja sieltä seiniä peittävät Monet´n  taulut: Nymphaes.

2.

Edessä odottaa Ristikukkula, josta olen jo kuullut. Niin oppaaltamme kuin aiemmin sen nähneeltä. ”Vaikuttava” on sana, joka kukkulaan liittyy. Kun sitten vaellan sen satojen tuhansien ristien keskellä, tulee mieleen toinenkin adjektiivi: ”hämmentävä”.

Välillä näkee kauneutta ja hartautta, välillä lähes maatumista aloittavien ristien sikin sokin kaatuneen röykkiön, mikä tuo mieleen pääkallojen katolisen katakombin. Ja välillä asetelmiakin.

Pienet polut johtavat kukkulan laelta myös sen ympäri ja kapenevat sitä mukaa kuin ristejä asetetaan maahan. Joskus Kristus on vanha ja puinen,  sitten uusi. Säänsyömä on aina kauniimpi uutta.

Laitan yhden ristin vaimolleni, tosin pienimmän mahdollisen. Sen en usko liiaksi hankaloittavan kulkua.

Tämä on Kynnäksen rinnalla Liettuan nähtävyyksistä yksi suurimpia ja parkkipaikka on laaja kuten myös ristien myymäläkojujen rivistö. Meripihkaakin kaupataan informaatiota mainostavassa rakennuksessa, jossa maksulliset vessat. Turismilla on hintansa.

Kun palaan kukkulalta, vastaan tulee vakava pariskunta, naisella todella iso puinen risti mukanaan. Ymmärrän siitä ehkä jotain; ristin kannon ja luovutuksen myötä voi toivoa, että osa kärsimyksestä jää maahan ristin mukana. Miehellä saattaa olla vaikea sairaus, ehkä perheellä on lapsista huolia, tai sitten taloudellinen tilanne on tämän Via Cruciksen syynä. Kyseessä ei ole mikään pääsiäisnäytelmä vaan totista todellisuutta.

3.

Matka jatkuu ja suuntautuu kohti Riikaa, josta lähtee tie Viroon, ensin Tallinaan ja sitten Otepäähän ja Tartoon. Torkun taas. Katselen maisemia aina välillä. Haikaroita. Jos Kaliningradissa maatalous ei näyttänyt kummoiselta, Liettuassa sitä jo hieman oli ja täällä yhä enemmän. Jättiputkia, maaseudun syöpiä, ei juurikaan enää osu silmiin. Satoa ollaan jo puimassa. Tällaisilta pelloilta maailman ruoka tulee, ei kaupasta.

Riiassa herään, koska bussi pysähtyy. Vaihteeksi vessa- kahvi- tai jäätelötauko. Ulkona odottaa bensa-asema ja sen takana joki. Silmiin osuu korkeita moderneja rakennuksia, joita aiemmin ei Riiassa ollut kuin Stalinin rumilus. Varsinkin ihmettelen joen vastarannalle kokoontuneita valtavia huviveneitä, jotka näyttävät kuin unohtuneen laitureihinsa. – Köyhien paatteja, sanon. Lienee selvää, mitä sillä tarkoitan.

4.

Taas on edessä pitkä matkapäivä. Jo rajalle ajo kestää tunteja ja Valgasta on vielä viitisenkymmentä kilometriä hotellille. Enemmänkin, koska ajamme Otepään ohi. Lopulta pienet tiet päätyvät ja pysähdymme Cantervilla Lossiin, vanhaan moisioon. Olemme äkkiä kartanomiljöössä pienehkön järvilampareen rannalla.

Katselen nopeasti ympärilleni. Pari patsasta, leijona ja kasvoton nainen.

Kauempana alhaalla järvellä näkyy hiekkarantaa. Sieltä kuuluu lasten iloisia ääniä.

Konsertin alkuun ei kuitenkaan ole pitkää aikaa ja sinne täytyy taas ajaa. Mutta moni haluaa sentään käydä edes suihkussa. Ja kuinka ollakaan, vaikka aikataulua myöhennetään, ehdimme silti paikalle kuten kuuluu. Mitään oleellista ei menetetty.

Ruokapaikkojakin löytyy. Suitsulohen kumppaniksi saa hapankaalta ja grillattuja vihanneksia. Juomistakaan ei ole puutetta. Eniten sympatiaa herättää kuitenkin pienten lapsimyyjien pöytä, jolla mehua ja vohveleita. Juon mehua ja otan heistä kuvan. Lapsissa toden totta on aina tulevaisuus.

5.

Leigon järvimusiiki on festivaalina jo tunnettu ja muokkautunut vuosien myötä. Järvi on monen esiintyjän sukunimi; suuri eestiläinen musiikkiperhe.Tämän jälkeen festivaali näkyy jatkuvan Tartossakin heidän nimellään. Esiintymislavoja on nyt kahdella järvellä, joita kauniisti kaartuvat mäkikummut vartioivat. Olkipaaleilla on kuulemma istuttu ennen, nyt paikalle on jo tuotu vuokratuoleja; bajamajojakin. Osa kansasta istuu ja loikoo ruohikolla, on piknikillä ja nukkuu teltoissa koko festivaalin ajan.

Ensin kuullaan jazzahtavaa musiikkia, mm. Finlandia englanniksi, jota naisääni erittäin hyvin jammaa. Sitten eestiläinen sello-ensemble soittaa modernia musiikkia, jazzin ja uusklassisen kiintoisaa sekoitusta. Sitä laulaa nuorehko mies, joka myös tuntuu johtavan. Arvelen miestä (minun silmissäni poikaa) säveltäjäksi, vaan en saa kaikesta eestistä selvää. Kaipa hänkin on yksi Järvistä. Myöhemnin kuulen että vain yksi sävellys oli hänen.

Aurinko paistaa, kumpu viettää ja muovituolilta olisi helppo luisua mäkeen, mutta jalat toimivat yhä jarruina. Kuuntelen ja katselen. Ilta syvenee. Järventakaisilta niityiltä alkaa nousta savuja. Grilli tuoksuu. Ei paha. Ja tulia sytytellään muuallekin. Olen lukenut, että valoshow ja kaikenlaiset illuminaatiot liittyvät festivaalin traditioihin.

6.

Paikalla on muitakin suomalaisia kuin me, kokonaista kaksi bussillista. Ne ovat tulleet Tartosta saakka ja suuri osa matkaajista on Lappeenrannasta, lehmusten kapungista. Sen saan kuulla kun kyselen. Pimenee, valo haipuu. Puolet seurueestamme haluaa jo hotellille, koska päivä on ollut pitkä. Riho, kuskimme, lähtee heitä viemään. Itsekin olin ajatellut poistua aikaisin, vaikka taksilla, mutta nyt jäänkin yhä paikalle, koska musiikki ja hyvä akustiikka kiinnostavat. Eikä täältä taksia saisikaan.

Väsymys haihtuu kahvilla ja varsinkin musiikilla, jota liettualainen sinfoniaorkesteri alkaa soittaa. Kaartuva mäki on luonnon amfiteatteri ja soittajia on lavan täydeltä. He ovat myös todellisia ammattilaisia. Kuulemme musiikkia Latviasta, Liettuasta, Virosta ja Suomestakin. Nyt Sibeliuksen Finlandia soi jo lähes pilkulleen kuten säveltäjän mielestä pitäisi.

Ilta laskeutuu kuin suuri lintu, aurinko katoaa kokonaan, punertaa taivaanrantaa. Järvellä soutaa vene ja peräpenkin istuja sytyttää kynttilöitä ja laskee ne veden pinnalle kellumaan.

Patarumpu pamahtaa! Finlandia. Ja sitten hyräilen mielessäni laulua jota ei täällä lauleta, koska se ei kuulunut alun perin Sibeliuksen sävellykseen. ”Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa, kuin itse taivahan kansi sois.” Taitaapa tuo kohta olla parasta Koskenniemeä.

Yön valtoja ei onneksemme löydy.

7.

Vielä istumme hetken ja kuuntelemme eestiläistä balettimusiikkia. Stravinski on luultavimmin ollut innoittajana. Etsin Nidan museon sinisestä Thomas Mann-kassistani pitkähihaisen paidan. Vihdoinkin sitä tarvitaan. Enää ei olekaan vain kuuma.

Hämärä laskeutuu, on jo lähes pimeä. Elokuu. Kuljemme yhäti tummuvaa tietä bussille jonka vaalea haamu löytyy mäeltä. Niin alamme ajaa kohti hotellia. Sinne en olisi osannut, vaikka olen aina pitänyt itseäni hyvänä kartturina.

Hotellin ovi on auki, muutamassa huoneessa valo. Kaikkialla on jo hiljaista. Nukutun yön jälkeen suuntaamme Tallinnaan ja laivalle. Siitä legistä on turha enää odottaa mitään ihmeellistä.

Aamu valkenee. Joella ja järvellä kulkee pikkuinen viri. Hiljaista, rauhallista. Sitä ei halua rikkoa sen kummemmin.

Tässäkö tämä oli? Leinon sanoin voisi asian ilmaista näinkin: ”On kestetty vaikeat vaivat.” Vaan kai reisusta on sentään myös saatu jotain? Matkan loppu on aina samanlainen. Siihen liittyy helpotusta, muistoja, kokemuksia; opetuksia myös. Ne varsinkin ymmärtää vasta kun on päässyt kotiin. Ja muutaman viikon päästä huomaa senkin, mitä kuluneesta viikosta on todella jäänyt mieleen.

(4.8.2018)