1.

Päivä alkaa aamiaisella kuten aina. Ohjelmassa on vuorossa retki Baltinskin aikanaan tiukasti suljettuun laivastotukikohtaan. Sitä varten seurueelle on hankittu propushkat ja pyydetty että passit otetaan mukaan. Näin kuuliainen seurue tekee, mutta kun pääsemme perille, ei kukaan ole kysellyt meiltä mitään eestiläisen linja-auton pysäyttämisestä puhumattakaan.

Paikalla tukikohdassa on muitakin turisteja, tosin pääasiassa venäläisiä, mutta myös saksalaisia näkee. Mikä siellä on yhä salaista, sen täytyy olla jossain muualla.

Paikalliselta oppaalta opin että miljoonan väestön Kaliningradin alueella armeijan leivissä on 225 000 ihmistä. Siis lähes neljännes. Ja työikäisistä siis huomattavasti enemmän.

2.

Kuljeskelemme ensin viisisakaraisen vanhan linnoituksen ympäristössä. Minua kiinnostaa vallihaudan vesi: se on aivan vihreää: sinilevät kukkivat iloisesti.

Toinen joka kiinnittää huomioni on massiivinen luonnonkivi jossa laatta. Sen tekstissä luvataan että paikalle vielä pystytetään muistomerkki kolmen sodassa kuolleen pommittajalentäjän kunniaksi. Koska laatta on aivan kirkas, muistomerkkiä vasta suunnitellaan. Sodan päättymisestä on kuitenkin kulunut jo yli 70 vuotta.

3.

Jatkamme kuljeskelua. Näen kirkon ja se kiinnostaa minua. Sanon oppaalle, että poikkean sinne. Ja menen myös. Täällä ikonien kehyksiin on laitettu runsaasti meripihkarouhetta, kuinka muutenkaan. Meripihka kerta kaikkiaan on Kaliningradin ylpeys.

Kerron vaimolleni missä olen ja miten häntä yhä kaipaan. Sveta kaiketi ymmärtää. Joka tapauksessa sytytän kynttilän hänelle.

Yritän löytää ryhmämme mutta se on jo kadonnut jonnekin laivastotukokohdan uumeniin. Kirkon luo tulee vain venäläisten naisten turistijoukko.

Onhan pääjoukko löydettävä! Mutta tyhjä on paraatikenttä. Pääsen vain tykkiveneen ja tiedustelufregatin liepeille.

Vanhaa kamaa kaikki, uskon, varsinkin kun tykkivene on maalla kentän laidalla. Sotilaita ei kaduilla juuri näy, muualla nekin.

Jos jotain niin paikka muistuttaa Kronstadtia. Pieni siisti, rauhallinen varuskuntakaupunki. Tämä sentään on toiminnassa yhä. Paikalle ajaessamme näin kyllä alueen, jonne oli parkkeerattu muutamia kymmeniä panssareita. Parolan poikia ne olisivat voineet ehkä jopa kiinnostaa.

Eestiläinen bussinkuljettaja tulee. Ja lopulta saapuu ryhmäkin. En tiedä mitä he näkivät, mutta sen tiedän mitä minä. Aina ei kannata kulkea lauman mukana.

4.

Dissidentti minussa jatkaa harhailuaan, kun paikallinen opas tahtoo viedä meidät syömään paikan parhaaseen ravintolaan. Kun näen että sen nimenä on Graf Monte Cristo, jokin minussa nousee kapinaan. Houkuttelen taas toverin mukaan ja yhdessä kuljemme kohti pientä ulkoilmaravintolaa.

Siellä valmistetaan shaslikkia ja shavermaa ja jälkimmäinen kiinnostaa. Se tuo mieleen menneet kesät Sotshissa, Lazarevskojen lomakaupungissa, jossa shavermapaikkoja oli joka kulmassa. Shavermassa (tai shauermassa) on sisällä vihanneksia ja kanaa tai muuta vastaavaa ja päällä ohuen ohutta leipää joka kääritään rullalle ja grillataan. Varsinkin Olja niitä pötkylöitä rakasti. Ja niin rakastan tavallani minäkin. Meille annetaan paperipussit mitkä ovat tarpeen, koska löysä majoneesi voi helposti valua syödessä rinnuksille. Nyt ruskea pussi pitää siitä huolen. Shaverma on todellinen lounasruoka ja maksaa kokonaista 120 ruplaa, alle kaksi euroa siis. Sillä hinnalla ei Suomessa saa edes portsarin hymyä.

5.

Sitten bussiin. Se ei ole karannut minnekään. Kuljettaja suuntaa kohta meripihkakaivosta. Maailman meripihkasta täältä tulee siis 90 %.

Voisi olla tulemattakin, ainakin jos minä saisin päättää. Lähes kaikki mikä siitä valmistetaan palauttaa mieleeni vanhan venäläisen sanan tufta. Tai sitten vielä sitäkin yleisemmän ja halventavan käsitteen kitsh. Muinaisten puitten siihen täysin syytön kivettynyt pihka on mannerjään sulaessa ajautunut virtojen mukana tänne ja jäänyt uinumaan hiekkaan.

Kaivokseen pääsemme kunhan liput maksetaan. Ja sitten laatoilla peitetyltä tasanteelta näemme valtavan avolouhoksen. Mikään valokuva ei pysty sen mittasuhteita kertomaan.

Paikalta löytyy myös meripihkasta tehty pyramidi joka kuulemma vahvistaa ihmisen sisäisiä energiavirtoja kun siellä istuu. Istuin mutta sama mies tuli sieltä myös ulos.

Vieressä odottaa taas vaihteeksi meripihkakorujen myymälä. Ulkona meripihkahedelmäinen puu katsoo turistia. Minua se lähinnä etoo kuin liiallinen metoo, vaan venäläinen nainen huudahtaa: ”Paratiisillinen puu”. Sitä kai se tosiaan yrittää markkeerata.

6.

Vielä poikkeama ohjelmaan: Jantarnyin lomakeskus. Jantar on siis venäjäksi meripihka. Siellä on kuulemma uimaranta joka on koko Venäjän puhtain. Muistan linnoituksen vallihaudan veden ja hieman uskallan epäillä,  tosin vain mutisten. Paikka on kuitenkin kerrassaan kaunis. Puusto vanhaa, valot ja varjot lumoavia. Niitäkään ei mikään valokuva voi näemmä vangita.

Ranta muistuttaa Kynnäksen rantoja. Ihmisiä riittää ja ulapalla näkyy paljon veneitä yhdessä kohdassa. Luulen niitä kalastajiksi, koska uskon siltä kohtaa löytyvän matalikon, mutta oppaan mukaan siellä sukelletaan meripihkaa, jota myrskyn jälkeen aina tulee hiekasta näkyviin. Yöllinen ukkonen ei siten ole tehnyt turhaa työtä.

Muistelen Hans van de Waarsenburgin runoa. Sen kuulin hänen lausumanaan 70-luvulla Makedonian kirjailijakongressissa. Teollisuuden silloinen ihme Philips toistui ja toistui runossa. Hans oli itse kääntänyt säkeet englanniksi. Täällä meripihka, jantar tai englannin amber on yhä samassa asemassa kuin silloin Hollannissa Philips. Muistelen runoa ja mutisen amber ice creamea, amber lifea, amber dreamia. Kunnes pääsen hänen runonsa loppuun: ”Philips crematorium.”

Etsin hänet netistä ja näen että kaimani ja täysi ikätoverini on kuollut vuonna 2015. Philipsin krematorioko hänet lopulta sittenkin sai?

7.

Rannan tuntumassa on hulppea hotelli sekä paljon kojuja, joissa myydään vaihteeksi meripihkaa. Mutta löytyy yksi jäätelökin kauppaava. Mies kyselee mistä olen ja kuten lähes aina venäläiset ilahtuu kun kuulee sanan Finlandija. Hyvä etten saa plombiria ilmaiseksi. Ei se kyllä maksa kuin vähän yli euron ja siinä on jo runsaasti paikan turistilisää. Sveta söi aina sellaisen ja etsi nimenomaan Sovjetskij plombirin. Se oli hänen mielestään paras.

Bussia ei näy eikä kuulu. Juoksen vielä vastapäiseen kirkkoon joka ulkoa on lähinnä katolilainen ja muuten vanha punatiilikasa. Sisältä löytyy kuitenkin ortodoksikirkko ja ennen kaikkea koko takaseinän peittävä hieno ikonostaasi.  Älä koskaan arvostele asioita pelkän ulkonäön perusteella, kuulen korvissani opetuksen. Pitäisihän minun jo tietää, miten pahasta ennakkoluulot ovat.

Bussi on tietenkin sillä välin tullut, koska se on tällaisten poikkeamien laki. Juoksen siihen ja alamme ajaa takaisin kaupunkiin. Hotellissa odottaa suihku jonka lopulta osaan laittaa toimimaan kokeiltuani noin sataa eri vaihtoehtoa. Minkä insinöörin maailma onkaan minussa menettänyt.

Illalla istun uusien tuttujen kanssa italialaisessa trattoriassa. Tilaan mustekalaa ja grillattuja vihanneksia ja kylläpä ne onkin osattu laittaa juuri oikein. Tämä paikka olisi Olga-oppaallemmekin sopiva, mutta hintataso on edellleen matalahko. Viidellätoista eurolla saa aterian lisäksi vielä tiramisun ja ison pullollisen saksalaista Gerolsteinerin laatuvettä… Ach Deutschland, ach Königsberg! Takaisin ovat saksalaiset taas palaamassa. Nostan maljan ja juon sen tyhjäksi. Siinäpä piste iin päälle. Ii kun tarkoittaa vanhalla saamen kielellä yötä. Näin ainakin minulle on jo kauan sitten kerrottu.

(2.8.2018)