1.

Aamulla ukkonen oli unohtunut ja taivas selkeni, lupasi vaihteeksi kuumaa päivää.

Teki mieli lähteä kävelylle ja rantapengerrystä pitkin pääsi helposti kohti Nidaa. Laguunin vesi ei houkutellut edelleenkään uimaan, se oli ruskeaa soppaa jonka läpi ei nähnyt, mutta sorsia sillä sentään kellui. Ehkä ne olivat jo kaikelle immuuneja.

Sitten vastaan tuli äkkiä hauska kyltti, josta näin ensin vain sanat: Thomo Manno.

Siinä korkean hiekkaklintin päällä jökötti Thomas Mannin Nobel-rahoilla vuonna 1929 rakennuttama kesätalo, jonne koko ryhmämme piti tuntia myöhemmin tulla. Ja niin me tulimmekin. Jyrkkää rinnettä piti kivuta yhtä jyrkkiä portaita. Vaan kannatti. Jo näköalan takia.

Meille näytettiin kotia myös sisältäpäin. Ei Mann ehtinyt asua siellä kuin kolmisen kesää, kun hänen oli Hitlerin valtaannousun tähden jätettävä Saksa.

Huvila vaurioitui myös sodassa ja on osittainen replika, kuten niin moni maailman kirjailijakodeista. Mutta terassi on entinen ja näkymä Mannin työhuoneen ikkunasta sama.

Kyllä tuollaisen maiseman seurassa kelpasi tehdä töitä. Nida oli silloin vielä pieni hiekkainen kalastajakylä.

Nyt se on jo turistien suosima ja lähes täyteen rakennettu, tosin edelleen melko maltillisesti; matalasti ja jopa kauniisti.

2.

Vaikka kynnäs on hetkittäin kapeahko, eivät kaikki paikat ole jalkamatkan ulottuvilla. Ajoimme reippaan legin kohti Klaipeidaa ja sieltä löytyi isojen hiekkadyynien suojelualue. Missä autoja näkee paljon parkissa, jotain katsottavaa siellä aina on, opin. Suojelualueelle pääsi kun maksoi kaksi euroa ja vain merkityillä poluilla sai kulkea. Polun kummankin puolen oli istutettua metsää joka oli jo villiintynyt ja muuttunut saduksi.

Sitten metsä loppui ja korkeat dyynit alkoivat. Kipuaminen niille ei ollutkaan maailman yksinkertaisinta vaikka polkua oli katettu puukannella kävelyä helpottamaan. Ylhäälle saakka puukansi ei enää näkynyt, koska täällä dyyni vielä eli ja peitti puun alleen. Hiekkaa oli kuin Wadi Rumin autiomaalla Jordaniassa ja samalta tuntui siinä tarpominen.

Sitten viimein seisoi korkeimman dyynin harjalla. Siihen oli jopa rakennettu pieni jykevä näkötornin tapainen. Ensin näki laguunin, ja kun kääntyi Itämeren.

Jylhää kauneutta riitti. Miten kuvata tätä kokemusta: ihanakin on aika kalpea sana, mutta sellainen voi maailma joissain paikoin olla yhä. Tänne kapuajat noudattivat myös sääntöjä eikä roskia näkynyt missään. Vantaan kaljakellujat eivät onneksi ole ajelehtineet tänne saakka.

3.

Jotkut joukosta halusivat uimaan, toiset syömään ja molemmat toiveet yhdistettiin. Pääsimme nyt katsomaan Itämerta ja sen rantaelämää. Autoparkki oli taas täynnä ja rannalla ihmisiä, mutta ei kuitenkaan kiusaksi asti. Hiekkaa riitti enemmän kuin Kuuban Varaderossa eli satakunta kilometriä, vaan helle oli samanlaista. Suurin osa joukosta majoittui sittenkin ravintolan katosten suojaan: hiekan kuumuus oli polttavaa. Pientä purtavaa oli tarjolla ja tilasin quesadillon kolmella juustolla. Vaikka annos ei ollut iso, sain siitä vain puolet syödyksi. Helteellä teki mieli lähinnä vissyä. Onneksi tulin autetuksi, niin että ruokaa ei tarvinnut jättää.

Katselin uijia, muistelin maailman rantoja joilla olin erilaisissa seurueissa ollut, omissani aina. Mikään rantaeläjä en ole, sellaista ei minusta myöskään enää tule. Sääli tai ei, uimaan en mennyt.

Musiikki jumputti, ns. kaunottaria kulki sinne tänne narubikineissä. Joillain oli tautointeja, mutta täällä ei vielä kiusaksi asti.

En ole tässä maailmassa nähnyt vieläkään kaunista tatuointia, ellei siksi lasketa nilkkaan tehtyä yhtä ainoata ohutta korua. Mitä enemmän tatuointeja, sitä likaisempi. Eikä se lika lähde pois vaikka miten kuuraisi. Miltä nuori näyttää neljänkymmenen vuoden päästä kun iho menettää kimmoisuutensa, sitä kukaan tatuoinnin vaikkapa kaulaan ottanut tuskin tulee heti ajatelleeksi.

4.

Takaisin hotellille palattiin kun kaikki olivat saaneet syödäkseen. Sekä tämän hotellin edessä että vähän kauempanakin näkyi paljon  puuveistoksia, joukossa erilaisia hirviöitä, eläimiä, yksi selvä molokin.

Kiinnostavimmat patsaista olivat kuitenkin kirjastoja; niiden sisällä lasin suojassa oli joukko vanhoja kirjoja.

Pidin ajatuksesta ja ajattelin taas hetken kirjan kohtaloa. Maailman ekologisin keksintö uhkaa jäädä digimaailman jalkoihin, mutta uskon että se silti pitää pintansa kun tajutaan miten haavoittuvainen sähkölle luotu maailma on. Taas puhun tästä; taas kerran luen heti perään netistä (!), miten Suomessa pankkien  systeemi on äkkiä romahtanut noin vain.  Maksa siinä sitten puhelimellasi. Eikä konflikteissä tarvita kuin muutama  täsmäpommi oikeisiin kohteisiin, jolloin tiedonkulkuilman sähköä ei ole enää lainkaan mahdollista.

Hyvä minun on mutista, kun itsekin käytän nettiä ja kirjoitan tätä tietokoneelle ja avaruuteen. Sinne kaikki lopulta katoaa, vaikka otan varmuuskopiot jopa parilla tavalla.

5.

Helle uuvuttaa. Yritän nukkua ennen illallista, mutta uni ei tule, horros vain. Jokainen ikkuna on auki, vaan ei auta, laguunikin on peilityyni.

Lähden ulos, juon vaihteeksi (pienen) pullollisen vissyä ja sitten kuljemme rantaravintolaan, jonka emäntä on luvannut valmistaa kunnon kala-aterian.

Kymmenen joukostamme haluaa sellaisen ja hyvin on emäntä kaiken näköjään lähes yksin kokannut. Ensin silliä ja aivan tuoretta siemenleipää, sitten soppaa jonka liettualaisesta nimestä en saa selvää; savustetut pienet kinkunpalat antavat sille makua. Pääruokana kuha, todella itse tehty perunamuusi sekä mainio salaatti.

Mikä meidän on ollessa ja puhellessa ja seuratessa, miten ukkonen taas nousee laguunin ylle. Emäntämme osaa englantia, saksaa ja venäjääkin. Vitsailen hänen kanssaan ja hän katsoo minuun äkkiä ja sanoo: ”Teidät minä olen tavannut.” ”Ehkä toisessa elämässä”, vastaan, sillä jotensakin tuttu hän on myös minusta.

Ruokailumme ajoitus on hyvä, kaikki ovat saaneet syödyksi kun ukkonen kohahtaa päälle. Ehdimme sisälle sateensuojaan. Talon alakerran salissa tarjotaan vielä jälkiruoka. Sitä markkeeraa piskuinen kakunpala – kuin tiramisun ja porkkanakakun ristisiitos – sekä kaikille halukkaille sormustimellinen emännän omaa pontikkaa: ”Iloista vettä joka saa kalatkin hyppimään”, kuten hän sanoo. Turisti juo ja kiittää ja minäkin kohotan vesilasia. Maailma on tässä ja nyt eikä sisälle sada vaikka vettä sataa kaatamalla. Sitä tulee ja tulee ja ulkona salamoi ja jyrisee kuin tuomiopäivänä. Hyvä siinä on silti istua ja olla, kun tietää että edes se ei maailmassa ole ikuista.

(31.7.2018)