1.

Aikainen herätys odottaa sunnuntaiaamuna, sillä jo kello yhdeksältä pitää nousta bussiin. Se suuntaa kohti Liepajaa, joka sijaitsee Itämeren rannalla Latvian ja Liettuan rajamailla.

Bussimatka on yhtä yksitoikkoinen kuin jatkuvasti tasaiset maisemat. Myös täällä viljasato näkyy jäävän olemattoman pieneksi kuivuuden takia. Kuinka mahtaakaan käydä ruuan hinnalle syksymmällä kun kuivuus on koetellut suurta osaa Pohjois-Eurooppaakin?

Kattohaikaroita seisoskelee pelloilla maahan tuijottaen. Viisaita professoreita, joiden luennoilta oppilaat ovat jo aikaa karanneet.

Autossa ilmastointi viilentää, mutta ulkona, kun koittaa alati pakollinen vessatauko, on tukahduttavan kuuma. Vesssoja on yleensä yksi ja jono sinne pitkä. Tätäkin on seuramatkalaisen elämä.

 

2.

Kun lopulta saavumme Liepajaan, ajamme paikan ilmeisesti ainoaan todelliseen nähtävyyteen: Karostan vankilaan, joka on toiminut vuodesta 1905  ja sitten lähinnä sovjettiarmeijan kurinpidon näyttämönä.

En käsitä, miksi monet latvialaisetkin ovat suunnanneet sinne sunnuntairetkensä. Meille on tilattu borshtsh-keittoa lounaaksi ja syömme sitä vankilamaisista metalliastioista keveillä lusikoilla joilla ei ole voinut tappaa ketään saati kaivaa kiviseinään koloa. Tällä borshtshilla on vähän tai ei mitään tekemistä oikean punajuurikeiton kanssa, vaan mitä siitä. Pääasia että nälkä lähtee.

Vankilakierros on kuin vitsi. Vartija komentaa vieraat kurinalaiseen parijonoon: he ovat nyt vankeja. Oppaana on jämäkkä nuori nainen joka on sonnustautunut kokelaan univormuun. Hän puhuu sekä englantia että latviaa (lättiä) sekaisin ja komentelee joukkoa upseerin tyyliin: mukana seuraa pieni ryhmämme sekä satunnaiset latvialaiset. On ahdistavan kuuma, paksut kiviseinät ovat viimein lämmenneet ja pitäisivät lämpönsä pitkälti talveen.

Isä Aurinkoinen eli Stalin katselee seinältä. Täällä aika on himmentänyt hirmuvaltiaan olemusta. Mutta kyllä hänet muistetaan.

Myös Lenin ja Brezhnev ovat saaneet vankilaan miehekkäät kuvansa. Turistit ajetaan ahtaisiin selleihin, ovet suljetaan, saa kuvitella olevansa vanki.

Elämysmatkailua? Herra tietää mitä järkeä tässä kaikessa on. Yhden sellin seinään on venäjäksi raapustettu: Ja hotshu domoi – Tahdon kotiin. Minä myös.

Karkaan rautaovesta ulos ja hengitän pihalla syvään kuumaa ilmaa. Vapaus! Onneksi ukkonen lähestyy ja sade viilentää. Ja onneksi pääsemme lopulta taas bussiin.

3.

Liepajassa pitäisi vielä käydä kirkossa jossa Saksassa koulutetut jääkärit vannoivat uskollisuusvalansa 1918. Täältä heidät kuljetettiin laivoilla kohti Vaasaa. ”Mitä kautta jääkärit saapuivat Suomeen? Pohjanmaan kautta”, muistan ystäväni Antin nuorena hokeneen ja sitten nostettiin malja. Kirkko on kuitenkin täysremontissa ja tuijotamme sitä bussista yhden siunatun hetken. Niinpä ajamme kolmanteen turistikohteeseen eli pitkälle aallonmurtajalle.

Siellä on kahvila, jossa olemme suojassa ukkossateelta. Näemme miten merenranta nopeasti tyhjenee uijista sateen vain yltyessä. Telttakahvilan katto pitää kuitenkin vettä.

4.

Sitten bussi suuntaa kohti Liettuaa, joka ei ole enää kaukana. Odottaahan siellä matkamme varsinaisin päämäärää eli Kuurinmaan kynnäs. Viron ja Latvian rajaa tuskin huomasi ja sama on Latvian ja Liettuan rajalla. Tie kuitenkin muuttuu heti paremmaksi, lopulta jopa moottoritien kaltaiseksi. S-kirjain ilmestyy monen sanan perään, kahvilan tunnistaa kyllä, nimi on lähes puolan kieltä.

Pääsemme lopulta Klaipedaan ja satamaan. Siitä lossi kuljettaa meidät kynnäkselle. Lossilla on toinenkin bussi: eestiläisiä. He tulevat kannelle polttamaan tupakkaa ja saavat sapiskaa vartijalta. Yksi on hieman enemmänkin viihteen puolella ja tahtoo meidän bussiimme. Heillä on mukanaan polkupyöriä ja urhean retkikunnan on tarkoitus ajaa pyörillä Nidaan, noin 40 kilometrin matka. Samaan turistikylään me kiidämme jo bussilla.

Kuurin kynnäs on kyllä aika vaikuttava, kun katselee kapean tien kummallekin puolelle. Hiekkaa hiekkaa hiekkaa. Kauniita käärmemäntyjä jotka tuuli on merenrannan mäntyjen tapaan taivuttanut vinoon kohti mannerta. Kynnäs kuuluu Unescon maailmanperintäkohteisiin. Se on lähes täysin rauhoitettu ja jakautuu puoleksi Liettuan ja Venäjän alueille. Opimme oppaalta joka lukee jonkun nettikirjoitusta että mantereenpuoleiseen laguuniin ei kuitenkaan kannata mennä uimaan. Sen kylpyreissun jälkeen voi vaikka säteillä: laguuniin on neuvostoaikoina kuulemma laskettu ties mitä jätettä. Jostain syystä Nidan hotellimme sijaitsee kuitenkin juuri laguunin puoleisella rannalla kun saavumme perille. Sadan kilometrin hiekkarannasta ja puhtaammasta merivedestä saamme siis toistaiseksi vasta haaveilla.

5.

Majoitumme hotelli Skalvaan, mikä tapahtuu hyvään aikaan. Laguunilla on valtava ukkosrintama joka lähestyy vauhdilla. Ulkona leikkineet lapset ja perheet terassilta saapuvat pian juosten sisään sillä alkaa sataa kaatamalla. Taivas jyrisee ja salamoi. Zeus mellastaa taas, vaikka kuuluisi Kreikkaan. Mutta sieltähän tämä kuumuuskin kait on kotoisin.

Ukkonen pysyttelee kynnäksen yllä tunnin pari. Ajattelen pyörillä polkevaa eestiläisjoukkoa: kyllä siinä säässä iloinen huimaus saattaa äkkiä haipua.

Kukin makunsa mukaan (Tanizaki). Jotain pitäisi vielä ehkä syödä. Hotellin ravintola on auki, sähköt pysyvät ja keittiö toimii. Ruuaksi on tarjolla paikallinen erikoisuus zeppelin: sikarinmuotoinen perunaknöödeli jonka sisällä revittyä possua. Pulled pork, niin kai pitäisi nykyään sanoa. Olen jo Latviassa huomannut että kun kysyn puhunko venäjää vai englantia, lähes kaikki valitsevat englannin, vaikka osaisivat venäjää paremmin. Sama täällä. Knöödelit saapuvat, zeppelinit eivät räjähdä vaan katoavat muuten. Ja kun pari pulloa vissyä on juotu, on aika laskeutua levolle.

Heti se ei onnistu. Käytävällä juoksee vielä lapsi ja toinenkin, aikuisten askeleet kulkevat edestakaisin, oville kolkutellaan, alakerran parvekkeella poltetaan tupakkaa ja puhellaan ja nauretaan, mutta sitten sielläkin vaietaan. Ja kun aamulla kuudelta herään, on hotelli hipihiljainen. Myrsky on ohi. Valo lisääntyy, aurinko nousee ja valaissee taas maan heti kun pilviltä siihen kykenee. Myös maanantain arki alkaa: roska-auto saapuu ja yhtyy äänillään varisten kuoroon. Ja kun kello tulee kahdeksan, pääsee sankarimatkailija aamiaiselle. Onhan hän sen taas kerran jo pelkällä olemassaolollaan ansainnut.

(30.7.2018)