1.

Mistä mahtaa tuo mieleen pujahtanut säe olla peräisin, vanhasta virrestäkö? Kyllä, kyseessä on virsi 547 kun etsin sitä internetistä. Vaan totta se silti on. Olen juuri lopettanut päivän työt ja kello on vasta muutamaa minuuttia vaille kuusi. Mutta valoa on jo, elämmehän vielä heinäkuun loppua.

Helle jatkuu ja vähäisiksi ovat muuttuneet sanani. Ehkä sanottavaa ei ole, ehkä sieluni on lomalla? Lauantaiaamuna lähden Kaliningradiin ja hieman ajatus polveilee jo sen matkan ympärillä, mutta vain hieman. Kun palaan, on jo elokuu. Ja sitten? Sitten edessä on Lappi ja sen jälkeen Pietari, vuosi vaimoni hautaamisesta. Ja sitten alkaakin syyskuu. Syys, joka etenee väjäämättä kohti luonnon onneksi vielä väliaikaista kuolemaa. Tosin luonnon katatofit ovat yhä tavanomaisempia ja lähestyvät meitäkin.

2.

Väliaikaista kaikki on vaan, kertoo meille toisen laulun säe. Virsi on kauniimpi, viisu tutumpi. Hyvä ei aina ole parasta, ainakaan kansan mielestä. Ja jos kansa edustaa rahaa, sitä tuotetaan mistä voitto heti ja hetkeksi saadaan.

Näin yksinkertaista on nykyelämä myös kulttuurin piirissä. Ei siinä enää sen kummempia lukutaitoja tarvita.

3.

Silti luen yhä. Koska edelleen yritän oppia italiaa, tilaan luettavat kirjat maailmalta, Italiasta asti. Kun on alkanut tuntua, että olen sen maan oman kirjallisuuden jo lukenut (vitsi), etsin kirjoja joita olen aikanaan lukenut suomeksi, ranskaksi tai englanniksi; ruotsiksikin. Sellaisia löytyy yhä. Klassikoita julkaistaan sentään maailmalla edelleen, myös käännettyjä.

Niinpä iltalukemisenani on juuri nyt Voltairen Candide. Se on italiaksi kääntynyt näin: Candido o l´ottimismo – Candide tai optimismi. Candide taas suomentuisi vilpittömäksi, naiviksi, kaiken uskovaksi.

Ehkä meistä moni on sellainen. Silti ”meidän täytyy viljellä puutarhaamme”. Silti tämä on ”parhain kaikista maailmoista”. Myös siksi että maailmamme on ainoa.

Kirjan on kustantanut Feltrinelli ja muitakin saman sarjan klassikoita on tuolla odottamassa vuoroaan kuten Joseph Conradin Cuore di tenebra – Pimeyden sydän. Blixenin Capricci del destino (Kohtalon oikkuja) sain jo loppuun.

En tiedä opinko italiaa näin entistä paremmin puhumaan, tuskin. Mutta lukeminen alkaa sujua. Ja kuten aina klassikko on se kirja joka ei koskaan lopeta sanottavaansa, kuten asian määritteli Italo Calvino esseessään. Jos klassikkoja ei enää maastamme löydä kuin nettiantikvariaateista ja kirjastoista, maailmalla niitä joissain kustantamoissa vielä julkaistaan. Kunniasta en tiedä, sitkeästä velvollisuudesta kait niitä yhä tehdään. Jos Prometheus varastikin maailman ihmisille jumalilta tulen, meidän asiamme on viedä tuota tulta eteenpäin, olipa se kuinka naurettavaa tahansa.

4.

Naurettavaa, tai ehkä sittenkään ei. Istuin eilen majakkalaiva Relandersgrundin auringon kuumentamalla kannella, join vissyä ja puhuin kameralle L. Onervasta. Ohjelma tullee syksyllä ja on nimeltään Mullan alta. Siinä uuden polven säveltäjät ovat säveltäneet kuuden kuolleen suomalaisen kirjailijan runoja. Onervalta oli otettu kaksi: Don Quijote ja Ajaton aurinko.

Edellinen on kokoelmasta Murattiköynnös (1918), jälkimmäinen Liekistä vuodelta 1927. Ajaton aurinko on rakkausruno vuotta aiemmin kuolleelle Leinolle; Don Quijote taas minun tulkintani mukaan hieno kuvaus siitä miltä tuntuu kirjoittaa runoja maailmassa, jossa mikään ei ole niin kuin ennen. Vuonna 1918 on jo saatu itsenäisyys ja keväällä eletty kansalaissodan kauheudet.

5.

Onervan runo alkaa kuin tavanomaisesti, mutta taittaa ja tummentaa heti kulkuaan:

 

”Ken syntyi urhoks sankar-unelmain,

ei taltu lapseksi laumain harmajain.

 

Kun yllä joukkoin sotahuudot soi,

hän kivettyy, ei myötä mennä voi.

 

Ei viihdä häntä varma voiton tie:

loputon kaiho kauemmaksi vie.

 

Kuin outo orpo täällä kulkee hän

tenhoissa suuren jumal-hämärän.”

 

Tästä Onerva pääsee Quijoten hahmon ulkoiseen puoleen, siihen mitä unien näkijällä on edessään:

 

”Hän näyt näkee joita muut ei nää;

hän muille arvoitukseks, narriks jää.

 

­– Kas, kas! ne pilkkaa, tuolla houriessaan

suur´ don Quijote taas nousee satulaan! –

 

Hän haamun lailla katvehessa kuun

yön tuulta vastaan samoo taisteluun.”

 

Taas runo taittuu ja suuntaa muualle, kohti väistämätöntä, jokaista runoilijaa odottavaa tappiota. Ainakin sellaiseksi sen muut ihmiset yleensä mieltävät. Ja sitten runo ja runoilija haihtuvat kaislikkoon:

 

”Saa ritariksi ruusun kuollehen;

voimansa varisee kuin lehdet sen.

 

Hän kesken teon myrskyn pauhaavan

laill´ yksinäisen laulaa unelman.

 

Kuin pilven varjo, läikkä tumman veen

hän soutaa tyhjyydestä tyhjyyteen,

 

jäljettä rauentuen rantaan maan,

syyskellastuvain kaislain kahinaan.”

 

6.

Katoavatko runot ja ihmiset todella jälkeä jättämättä? Eivät, jos runoilija itse ei luovuta, jos runo jää vaikka mille paperinpalalle. L. Onerva pysyi hengissä pitkään, kesti Nikkilän pakkovankeuden viisi vuotta, jossa hän oli miehensä ja varsinkin tämän omalääkärin eli Jalmari Lydeckenin vaatimuksesta, jottei säveltäjäprofessorin rauhaa olisi häiritty. Hulluna pidetty L. Onerva koki ihmeparannuksen, kun miehensä eli Leevi Madetoja yllättäen kuoli vuonna 1947. Onerva vapautui ja jatkoi runojen kirjoittamista ja piirtämistä. Hän itse menehtyi vasta vuonna 1972 lähes 90-vuotiaana. Runoja hän kirjoitti vielä silloinkin kun kaihi jo oli vienyt näkökyvyn lähes täysin. Piirroksia syntyi myös. Ja miehestään ja jopa tämän lääkäristä Onerva puhui vain hyvää.

Siinä meillä todellinen Don Quijote, oman aikamme Jeanne d´Arc! Nainen, joka ansaitsisi jo siitä patsaan, runojen hyvyydestä puhumattakaan. Mutta naisille ei patsaita ole maassamme tehty. Muistan tähän hätään vain Larin-Parasken ja Minna Canthin. Ja on vielä jokin kolmas, minulle tuntemattomampi runonlaulaja. Mutta siinä ne taitavat olla. Södergranin patsas, Totti-kissa, löytyy sitten rajan toiselta puolelta eli Raivolasta. – Eikö olisi jo aika tällaiselle teolle? Siinä olisi myös ripaus don Quijoten urheudesta.

7.

Don Quijote, Miguel de Cervantes Saavedran teos ilmestyi jo vuonna 1604. Kirjat elävät, runot usein proosaakin kauemmin, ja jos proosakin on runoa, se pysyy samaten hengissä. Don Quijoten taistelu tuulimyllyjä vastaan oli turha, mutta välttämätön. Ilman sitä ei ihmisellä olisi mielikuvitusta jonka varassa yhä uusia ja uusia asioita voidaan uneksia, tajuta ja kehittää.

Kaikkea mietin, jotain siitä jää tähänkin. Aamu koittaa, kello lähenee seitsemää. Edessä on pitkä päivä, hauskakin: retkipäivä. Se suuntautuu vaihteeksi kohti Fiskarsia, mutta siellä nimenomaan Karin Widnäsin studiota. Keramiikka on myös taidetta, sen Kuparipajan näyttely Fiskarsisssa jo on osoittanut. Taide antaa ihmiselle sielun, sielu taas avaa juuri ne maat joille surullisen hahmon ritari Rosinanten selässä lähti. Ja jälleen huomaan ajattelevani näin: niin kauan kuin maailmassa on taidetta ja vapaata villiä luontoa, niin kauan myös ihmisellä on oikeus olla täällä.

(24.7.2018)