Viime kesä meni kokonaan siihen että odotin rannoilla ja katsoin kuinka vaimoni ui. Milloin joessamme, jonne hänet vain saatoin, milloin kauempana puhtaitten järvien uimapaikoilla.

Minä istuin kuivalla maalla ja vartioin hänen uimistaan. Olin silloin vielä sairauksien vanki. Jos jotain olisi tapahtunut, olisin voinut vain huutaa, tai soittaa puhelimella jonnekin. Mutta mitä hänelle voisi tapahtua? Sveta oli syntynyt evät käsissä ja jaloissa eikä muutama kilometrikään tuottanut vaikeuksia. Jos väsytti, hän kellui. Veden elementti auttoi häntä, se pyyhki pois kotimaan murheet.

Eilen ja tänään olen sitten vihoviimein saanut itsenikin veteen. Ensin ajoin Nummen Pitkäjärvelle, jossa rauhallinen hiekkaranta odotti. Siellä kävimme usein.

Kesäpäivä oli kuin vanhanaikaisesta matkailumainoksesta, vedessä oli muutama lapsi ja rannalla filttien päällä vastaavasti pari aikuista. Kauempana ulapalla kellui ilmapatja ja sillä parikin ihmisennäköistä. Hitaasti patja ajelehti ulapalla samaa vauhtia kuin pienet pilvet, tuulta ei ollut nimeksikään. Minä istuin, katsoin, riisuin liiat vaatteet ja aloin uimahousut jalassa kahlata sinne missä tiesin syvän alkavan.

Ja sitten uimaan! Jos vesi aluksi tuntui viileältä, vaikutelma haihtui nopeasti. Pintavesi oli jo kuin Mustassa meressä elokuussa, ja vaikka uiminen makeassa vedessä oli aluksi yllättävän raskasta, osasin vielä edetä edes jotenkin. Oikea lonkka ei aivan kaikista liikkeistä pitänyt, mutta kun rupesin uimaan kyljelläni, kipu katosi. Tein kierroksen ja palasin rannalle ylpeyttä täynnä: talviturkki oli todella viimein heitetty.

Äsken menin sitten joelle, joka tuolla laaksossa aina virtaa. Vanhasta muistista tiesin että heinikossa odottaisivat paarmat, joten otin oikein saappaat ja kylpytakin suojakseni. Viisas teko. Uimalaituri jonka vaimolleni pari vuotta sitten tein, oli jo vanhan näköinen, koska talvet se viettää jään ja keväät veden alla. Mutta painekyllästetty puu ei ollut pettänyt, laituri ei edes heilunut. Myös tikapuut olivat kunnossa, kun aloin kömpelösti laskeutua veteen. Pintavesi oli joessakin lämmintä, mutta vain muutaman sentin verran. Alempana virtaus jo tuntui ja viileys myös. Ja niin heittäydyin uimaan ja lopuksi jopa sukelsin. Ah, kyllä teki hyvää. Näin Svetakin aina ui.

Aaro Hellaakosken runo Dolce far niente – ”suloinen suloinen uupumus” kuten runossa todetaan, laskeutui ylleni. Mennyt oli myös tässä, kaikki oli yhtä ja läsnä. Joutilaisuus valtasi minut, kun nousin mäkeä ja istahdin sitten pihalle tuoliin jonka aurinko oli lämmittänyt lähes polttavaksi. Schlaraffenland – maidon ja hunajan maa! Helsingissä hyörivät maailman mahtavat ja puhuvat mitä puhuvat, vaan minä lojun tässä kaikessa rauhassani, ajattelin. Se riitti. Yltäkylläisyyttä en kaivannut lainkaan, en edes maitoa saati hunajaa – lasillinen kylmää vettä ajoi saman asian. Jopa se oli ruumiin runoutta, kun taas Hellaakoski ja Mustapään Läkkiseppä Lindblad sydämen. Martti Haavion runon alku tuli olostani mieleen:

”Nyt läkkiseppä Lindblad

0n pihassa pitkällään,

hän makaa, ruohomätäs

tuuhea alla pään,

ja vihreä on raiti –

hoi, herhiläiset, vaiti!

hän miettii yksinään.”

Kun palasin pihalta sisään, löysin koneelta viestin jonka liitteenä oli kuva Sonjasta. Sama näkyi olevan tunne Volkonkan kylässä, vaikka välillämme on 2500 kilometriä. Sonja lepäsi riippukeinussaan, oli kuin mulperipuun toukka joka kehräsi koteloa ympärilleen. Siitä sitten aikanaan lähtisi perhonen lentoon. Hänen silkkiään lienevät ajatukset ja unet, joiden laadusta minä en tiedä mitään. Mutta Sonja tietää kyllä. Ehkä hän joskus aikaa myöten tulee kertoneeksi ne minullekin.

(16.7.2018)