Joki on aivan tyyni. Sitten pieni tuulenvire rypyttää sen otsaa, mutta ohimenevästi vain. Joella ei ole huolia saati murheita.

Jopa ruokokerttuset ovat vaiti, pesintä lienee siis ohi. Niitän kortteet ja soudan sitten hiljaa ylävirtaan. Kuuma aurinko paistaa suoraan kasvoihin. Paarma tulee, toinen, mutta hyttyset ovat jääneet rannalle. Ne eivät ilmeisesti näin suuria seikkailuja rakasta.

Kaislikossa suhisee oli hieno kirja kerran. Kenneth Grahame sen kirjoitti ja teos julkaistiin Englannissa 1908 eli 110-vuotta sitten. Hengissä sekin on yhä. Kirjan kuolemaa ennustettiin jälleen ja tällä kertaa Aamulehdessä. Mutta painettu sana pysyy vain, outoa kyllä. Bittiavaruuteen kiinnitetyt taas ovat tuomittuja katoamaan, kun maailma vetäisee sähkötöpselin irti seinästä.

Kaislikko on sekin hipihiljainen. Ulpukat kukkivat ja myös Monet´n lumpeet, joita Oljan kanssa Orangerie´ssa toukokuun taitteessa ihastelimme. Ratamosarpio on sekin kukassa, myrkkykeiso samoin. Kukista ei näe mikä kasvi parantaa ja mikä tappaa. Sen alkuihminen oppi vain siitä kokemuksesta, jonka kuolleen omaiset äkillisestä menetyksestä saivat.

Soudan ja huopaan. Ihmissuhteet ovat usein vastaavanlaisia, sen olen saanut vuosien myötä kokea. Mutta vain joella ja veneessä sellainen tyyli toimii kuten pitää. Muuten sinne tänne -vehtaamisesta tulee peli eivätkä pelit kuuluu ihmisten väleihin. Miten kirjoitinkaan kun olin hyvin nuori: ”Ihmissuhteet./ Mieluummin siirrän vuoren/ paljain käsin.”

Pääsen järven suuaukolle ja käännyn. Virta alkaa nyt palauttaa minua kohti valkamaa ja laituria, mutta rauhaisaa on meno. Annan airoilla välillä vauhtia. Haavikon kohdalla kohahtaa, tuulenpuuska saa lehtiin jo syksyn ääneen, kahina muuttuu lepatukseksi. Mutta ehkä kuvittelen vain. Vielä en toivo syksyä tänne.

Äkkiä kuuluu valtava polskahdus, jättihauen ääni. Kun katson, hirvi on lähtenyt uimaan joen poikki. Se ei vedessä viivyttele. Pian hirvi kapuaa joen törmälle, vaikka tuntuu mahdottomalta, että niin raskas eläin pystyy siihen kapeilla kintuillaan. Totta se silti on. Saman tien hirvi katoaa heinikkoon joka on korkeampi sitäkin. Ainakaan en enää näe siinä muuta kuin kulun jäljet.

Olenko vanhassa sadussa vai elänkö sitä itse? Ehkä. Sunnuntaiaamun arki on myös tällainen. Miten lähellä voi olla se, mitä jostain kauempaa niin kiihkeästi yrittää etsiä.

(15.7.2018)