Heinäkuun helle


1.

Viikko on kulunut, jonnekin aika on taas kadonnut. Kun talvella toivoo kesää ja auringon lämpöä, kaipaa kuumuudessa jo viileyttä. Helle on hellettä, vieraslaji täällä. Suomen ideaalikesä on minun kuvitelmissani puolipilvinen ja poutainen ja lämpötila kahdenkymmenen plusasteen paikkeilla. Ja öisin tietenkin kevyttä tasaista sadetta ehkä pari kertaa viikossa.

Kesä on ollut nopeampi kuin koskaan ennen. Nyt jopa krassit, jotka lapsuudessani kuuluivat elokuun lopulle, kukkivat täyttä päätä.

Helle hidastaakin. Pieniä töitä olen saanut tehdyksi, suurista vain uneksinut. Ehkä olen nyt lomalla, vaikken ole lomalla oikeastaan koskaan, tai sitten osittain joka päivä. Tämän aiheuttaa ikä sekä työtapa. Kun työt keskittää aamuun ja aloittaa ne aikaisin eli viiden maissa, voi kahdeksalta työpäivä olla jo ohitse. Lönnrot, jonka synnyinmökki ja kuolintalo sijaitsevat tuolla vähän matkan päässä Sammatissa, jatkoi kyllä siitä vielä iltaan, mutta hän oli hän. Kahdeksan yhdeksän maissa minun pääni on tyhjä. Silloin alan tehdä kodin töitä ja ulkotöitä, jotka eivät suurempaa ajattelua tarvitse.

2.

Joka aamu luen netistä uutisia ja kahvilassa Lohjalla selaan myös lehteä. Uutisten keskiössä ovat juuri nyt Trump ja Putin. Puti ja Trumppi voisivat olla villin lastenkirjan henkilöitä ja mentaalinen lapsi Trump selvästi on. Yhtenä hetkenä yhtä, toisena toista mieltä. Äksyilee, kiukuttelee ja heltyy välillä ylistämään sitä jonka juuri ehti haukkua. Hän jos kuka on muuttanut maailmaa. Näyttänyt myös Amerikasta viimein sen puolen, josta ei oikein ole haluttu puhua.

Suomessa Trumppia muistuttaa eniten Halli Harkimo, tuo uuden Liike Nyt! -ilmiön perustaja. Ei mikään Macron, edes. Molemmat kaupparatsut tekevät diilejä, erona vain se, että Trump on rahaa kasannut, Harkimo lähinnä menettänyt, jos kohta kaiketi muiden. Hänen areenansa ja Sipoonrantansa eivät ole menestyksen merkkejä vaan Potemkinin (Patjomkinin)  kulisseja.

Täällä kotoisessa maassamme edes sillä ei näytä olevan merkitystä. Riittää jos ihminen esiintyy televisiossa, jossa osaa avata suunsa ja höpistä jotain. Silloin hän on oikea julkkis. Mitä hän puhuu, se on toissijaista. Pelkkä julkisuus pyhittää teot. Ja koko media on jo mennyt siihen mukaan. How low can you go? Still lower?

3.

Aurinko on taas alkanut kulottaa ja polttaa vihreää kasvustoa, mutta sen verran on satanut, että vielä maailma ei ole keltainen saati ruskea. Joessa on edelleen yllättävänkin paljon vettä. Tänään aion niittää kortetta ja osmankäämejä joita venevalkamassa taas kasvaa. Ja sitten soudan ehkä veneellä ylös jokea aina Musterpyyn järvelle saakka ja annan sitten veneen lipua virran mukana takaisin kohti laituria.

Siinä kesäinen huvini. Saatan jopa uida, jos kuumalta tuntuu. Nummijärvi odottaa. Viime kesänä uiminen jäi sairauksien tähden kokonaan väliin. Katsoin vain rannalta, miten vaimoni nautti joella uidessaan tai järven ulapalle edetessään.

Alan uskoa, että vesi on täällä vähitellen niin lämmintä, että sinne saattaa tällainen arkanahkakin pulahtaa. Talviturkin voisi viimein riisua, vaikka kyllä turkkia syksymmällä taas tarvitaan.

4.

Venäjän perheeni on Mustanmeren rannalla, josta saan hauskoja valokuvia ja videopuheluja FaceTimen kautta. Outoa kyllä se yhteys toimii jopa niin syrjäisellä seudulla kuin missä Volkonkan kylä Venäjällä sijaitsee. Ehkä siitä saa kiittää puolustusministeriön sanatorion läheisyyttä?

Muistoja seudulta riittää, mutta itse en halua kuitenkaan enää koskaan matkustaa paikkaan jossa vaimoni kuoli. Ainoa asia jota sieltä kaipaan, on meri. Se oli niin suuri allas, että kun vähänkin ulapalle ui, sai olla rauhassa. Ja toinenkin asia miellytti minua siellä: suolainen vesi kantoi kaltaistani huonoa uimaria makeaa vettä paremmin. Parasta oli, että vaimoni ui silloin aina vierellä kuin minua suojellen.

Pieni Sonja on jo yli kaksivuotias ja tahtoo hänkin opetella uimaan babushkansa lailla. Kuvia Sonjasta riittää. Nyt hän jo polskii muiden mukana kun niskassa on kunnon apuväline. Sen todistaa jopa video:

https://yadi.sk/i/FcoR0bjd3Z952q

Myös puhetta syntyy Sonjan päässä ja suusta tulee aina vain lisää sanoja. Lapsi on pieni ihminen, joka muuttuu joka päivä ja oppii uutta. Jos vain ympäristö sallii sen.

5.

Eilen olin pojantyttäreni Saden Prometheus-juhlissa. Prometheus oli myyttinen titaani, joka kreikkalaisen taruston mukaan loi ihmiset ja varasti heille jumalilta tulen.

Varkaus ei tee hänestä aivan sankaria, mutta tulta me olemme tarvinneet, hengen tulta myös. Ilman kumpaakin lajia ei meitä ihmisiä enää olisi.

Tuli on hyvä renki mutta huono isäntä, kertoo vanha sananlasku. Itsensä polttanut lapsi karttaa tulta, huomautti taas Jeeves, tuo Wodehousen viisas miespalvelija (manservant). Sekin nimitys on englanniksi saanut ylleen muunlaisen palvelijan nahka-asun, jos oikein olen käsittänyt lukemani. Outoa on seksuaalisuus maailmalla ja yhä oudommaksi näkyy muuttuvan.

6.

Juhlat pidettiin siirtolapuutarhassa, jossa oli yli 300 pientä mökkiä kuten minulle kerrottiin. Kun punaisen mökin tiluksille käveli läpi koko alueen, kuuli pensasaitojen takaa pientä puhetta, nauruakin, tunsi tuoksuja ja varsinkin grillihiilen, sytysnesteen ja käristyvän lihan hajut. Varmasti vegaanejakin asustaa joukossa, mutta vihanneksista ei näköjään leviä sen tunnistettavampia tuoksuja.

Siirtolapuutarhat ovat saksalainen keksintö, muisteli sisareni Anja (88v.) joka oli tullut mukaan Alunperin haluttiin että kaupunkien asukkaat kasvattaisivat niillä osan ruuastaan, sittemmin havaittiin että raitis ilma teki hyvää työntekijöille. Nämä jaksoivat sitten taas paremmin uurastaa.

Sitä historiaa en tunne, mutta Tanskassa toisella sisarellani Pirkolla oli samanlainen mökki. Siellä ne olivat isompia ja niissä oli kaikki mukavuudet, joissain jopa kaksi kerrosta, kuten olen kertonut. Mutta yhtä huolella pihoja oli Kööpenhaminankin laidalla laiteltu. Täällä pidän lähinnä vain paria paikkaa vastaavassa kunnossa. Pihani on aivan liian suuri, sen voi laiska huoleti todeta. Myös villi puutarha on kaunis, jos sitä sillä silmällä katsoo?

7.

Perillä odotti Sade, hänen ätinsä ja myöhemmin myös hänen isänsä, eli poikani Lauri. Viisitoistavuotias alkaa vasta astua aikuisuuteen ja pakko sanoa, että se matka eli ihmisen kehitys on pikemminkin pitkä kuin lyhyt.

Me vieraat saimme kokea puutarhan kauneuden, ystävyyden lämmön – auringosta ja ilmanalasta puhumattakaan. Puheita pidettiin, onnea toivoteltiin. Sade oli kaunis keiju uusine hiuslaitteineen. Ja paljain jaloin hän kotinurmella kulki.

Kuka runoilikaan näin: ”Niin mä kerran/tieni aloin./Niin mä kuljen:/ paljain jaloin.” Uuno Kailas, tietenkin. Kolhuja runoilijan jalat kokevat, pahojakin. Vaan eteenpäin mennään. Runon jatkossa todetaan sitten:  ”– Mutta niinkuin/matkan aloin,/päätän myös sen:/paljain jaloin.” Saden elämään eivät nämä säkeet vielä kuulu. Ja muutenkin: jokainen matka on uusi, jo suoritus sinänsä. Uskon että Saden tiestä aikuisuuteen tulee hyvä. Ainakin sitä voi toivoa. Kasvaviin sukupolviin meidän on luotettava. Vanhat ovat jo tarpeeksi saaneet aikaan tekoja, joiden muuttamiseen eivät vuosisadatkaan tahdo joskus riittää.

(15.7.2018)