1.

Olin saanut pyynnön puhua Leinosta myös Hämeenkyrössä. Sinne saavuin hyvissä ajoin sunnuntaina. Komeaa seutu yhä on Kyröskoskineen, joka ikään kuin Leinon ja Sillanpään itsensä kunniaksi avattiin puoleksi tunniksi kohisemaan kuin Imatralla ennen. Putouskorkeutta koskessa on yli 20 métriä ja kyllä sen kuuli ja näki. Luonto näytti hetken vanhaa voimaansa, kun sähköntuotantoon kosken valjastanut ihminen suopeudessaan sen salli.

Frantsilan Kehäkukassa minulle tarjottiin ennen esitystä kasvislounas, maukas sellainen, ja ehdinpä ihmetellä sen viereisessä puistikossa sijaitsevaa Nuorena nukkuneen kanaa muistuttavaa patsastakin hetken, kunnes käsitin että se esitti nurinnarin kiepsahtanutta pientä tyttöä. Kukin taaplaa tyylillään. Vaan maailmaan mahtuu.

2.

Leinolla ja Sillanpäällä ei ollut sen kummempia henkilökohtaisia suhteita. Vaikka syntymässä oli vain kymmenen vuoden väli, he olivat eri sukupolven ja aikakaudenkin lapsia. Kun Leino alkoi sairastella ja vetäytyä yhä syrjemmälle yhteiskunnasta, Frans Emil Sillanpää (1888 – 1964), Suomen ainoa kirjallisuuden nobelisti, vasta aloitteli omaansa. Myllykolussa hän eli varhaislapsuuden, Töllinmäen talossa ja siihen hänelle vasiten rakennetussa peräkamarissa sitten elämää, joka kouli hänestä kirjailijan. Vanhempiensa hoiviin hän joutui kun opinnot keskeytivät 1913 terveyden ja ehkä jo silloin myös alkoholinkäytön vuoksi. Peräkamaripoikana hän sai kuitenkin aikaan esikoisteoksensa Elämä ja aurinko, joka julkaistiin 1916. Muutamassa vuodessa hänestäkin kasvoi aikansa kirjailija ja julkinen suuruuskin – niin hyvässä kuin pahassa.

Alun menestyksen huumassa rakennettu talo Saavutus katosi, kun ansiot pienenivät ja väliin jopa tyyten loppuivat. Saavutus joutui kustantajan omaksi. Vasta kustantajan vaihdos ja Nobelin palkinto takasivat Taatalle jokaisen kaipaamaa vanhuuden turvaa.

3.

Töllinmäen olin tätä ennen ohimennen nähnyt vain pihalta; talo oli vielä silloin oli autio ja juuri siirtymässä Sillanpääseuran haltuun. Antti Tuuri sai palan Sillanpään samaan syssyyn kaadetusta omenapuusta, josta pyynnöstänsä veistin Taatan. Patsas lienee vielä jossain. Tämän lähemmäksi taloa ja siinä majaillutta Sillanpäätä en kuitenkaan tätä ennen ollut koskaan päässyt.

Kuulin että Töllinmäen nykyinen pytinki on itse asiassa replika, mitä ei voi oikein uskoa, niin vanhalta se näyttää. Alkuperäinen oli ilmeisesti tahallaan poltettu pariakymmentä vuotta aiemmin. Sillanpääseuran sitkeyden ansiosta talo kuitenkin kohotettiin jälleen. – Pushkinin äidin Mihailovskoje on samalla tavalla eri aikoina ja eri syistä rakennettu lopulta viisi kertaa; viimeksi sen polttivat saksalaiset 1941. Kulttuuri ei sittenkään kuole ihmisen lailla.

Töllinmäen pihalle oli nyt laitettu penkit ja ulkona puhuminen sujui: sää oli suopea, suomalaisen suloinen. Leino mahtui pihalle hyvin, sopu antoi sijaa eikä Taatan henki tuntunut olevan pahoillaan. Jos oli kaksi eri Leinoa: nuori ja vanha, taisi olla ainakin muutama Sillanpää. Hänen luonnonmystiikkansa ja Leinon Jumaletsintä tuntuvat nekin saman puun oksilta.

4.

Kun nuori Leino Nykyaika-lehdessä tahtoi 1898 Kasimir-veljensä kanssa avata ikkunat Eurooppaan, vanha Leino sulki niitä yksi toisensa jälkeen. Se johtui sekä iästä, itseaiheutetuista sairauksista (stimulanssit), pettymyksestä oman runouden vastaanottoon (vertaa Kivi) sekä epäonnisista rakkauksista L. Onervan jälkeen (Aino Kajanus, Aino Kallas, Hanna Laitinen).

Voimainsa tunnossa oleva taisteleva Leino, joka Teemun kautta halusi muuttaa yhteiskunnan, ajautui ensin 1908-09 myttyyn menneen Italianmatkan jälkeen ja sitten ensimmäisen maailmansodan syttyessä 1914 vähitellen järjestyneen yhteiskunnan laidalle ja lopulta 1920-luvulla jo kuin kokonaan irti siitä. Leino kiinnostui yhä enemmän teosofiasta, Pekka Ervastista ja Alla kasvon kaikkivallan Jumalasta. Lopulta hän avasi ikkunoita enää sisimpäänsä.

5.

Jos Leinolle jotain jäi, niin vapaus; vapaus yhä kirjoittaa säkeitään ja laulaa niitä sellaisina kuin hän itse halusi.

Vapaudesta ja rehellisyydestä tulivatkin ne perussanat, joihin Leinon Rantatien ja Riitahuhdan elämä nojasi. Vapaudesta hän myös kirjoitti säkeensä, joita aina mielikseni siteeraan. Runo ”Se kuitenkin liikkuu!” (Galileo Galilein Eppur si muove!) ilmestyi nuoren ja vanhan Leinon elämän taitekohdassa, kokoelmassa Tähtitarha (1912). Jo silloin Leino loi vapaudesta elämänsä kiintopistettä:

”Ma tiedän kyllä: tulee kuolema
ja elonlangan armaan poikki leikkaa,
voi olla kylmä, valju huomenna
se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa,
maan alla maata, päällä multaa syli;
mut yli haudan, kuolemankin yli
käy vapaus, jolle sykki sydänkulta,
se elää, henkii, vaikka painaa multa,
se palaa liekin lailla syksy-öissä,
tyrannit pelkää, mutta kansain töissä
se kuitenkin liikkuu!”

6.

Jokelan Nuppulinnassa sijaitsevassa Riitahuhdan talossa, sen yläkerran piskuisessa Kajuutassa Leino eli elämänsä viimeiset kuukaudet. Lopulta jalat olivat niin heikot ettei hän kyennyt enää kapuamaan silloisia tikapuita myöten pikku pyhättöönsä. Alakerran seslongilla hän sai maata ja siihen hän myös 10.1.1926 kuoli.

Vastikää edesmennyt vaimoni tapasi sanoa: ”Ihminen voi elää ilman Jumalaa, mutta kuolla vain Jumalan kanssa.”

Ehkä tämä koski Leinoa ja miksei meitä kaikkia. Monesta syystä ja iänkin myötä olen johtunut miettimään yhä enemmän elämän kaarta, nuorta minuutta ja sitten tätä vanhempaa. Nuori ei usko tulevansa vanhaksi eikä usko vanhempien viisauteen, vanha taas ihmettelee sitä mitä kaikkea nuorena oikein ajatteli, yritti ja teki. Silti aina on kysymys yhdestä ja samasta ihmisestä. Meillä on sittenkin vain tämä ainoa tie jota olemme kulkeneet. Jossitella ei kannata, mitään emme enää voi menneestä muuttaa.

7.

Tällä tiellä me elävät edelleen olemme. Esitykseni lopetin nähin sanoihin:

”Kun kuolema saapuu ja ainahan se saapuu, me kaikki palaamme takaisin sinne mistä tulimmekin. Ihmisen mielikuviin näyttää aivan viimeiseksi jäävän lapsuuden maisema, johon monilla lapsilla liittyy viaton, silloin vielä huolista vapaa onnen tunne. Leinolla oli Hövelönsä, Sillanpäällä Myllykolu. – Avatut ikkunat sulkeutuvat ja suljetaan yksi toisensa jälkeen, mutta aina jotain myös jää. Onko sittenkin niin, että lapsuuden jälkeinen elämä on kuoleman hetken koittaessa enää vain kuin häilyvää ja hetkessä jonnekin kaukaisuuteen katoavaa unien unta?”

(9.7.2018)

 

P.S.

Olen kuullut että Panu Rajala on pahoittanut mielensä kun Töllinmäellä ja vieläpä hänen läsnäollessaan puhuin vain Leinosta enkä maininnut lainkaan häntä. Rajala on hienostuneeseen tapaansa moittinut minua omassa blogissaan jos ei muuallakin. Tätä virhettäni ei tietenkään voi mitenkään hyväksyä. Olenhan käyttäytynyt kuin pakana joka on tullut katoliseen kirkkoon ja avannut sen sivukappelissa suunsa puhuakseen kylläkin siitä mistä pyydettiin.

Voi minua, ymmärtämätöntä. Tästä seuraa varmaankin paha paavin panna, ilman pullaa. Olen oppinut läksyni ja yritän parantaa tapani. Tajuan nyt, että koko Hämeenkyröä ei olisi olemassa ilman Rajalaa eikä ilman häntä myöskään olisi kirjailija Sillanpäätä – Leinosta nyt puhumattakaan. Viisikymmentä Ave Mariaa ja kaksikymmentä Pater nosteriakaan eivät taida riittää näin suuren synnin poispyyhintään.

Jos P. Rajala uudella tutkimuksella, jonka jätin huomiotta, viittaa vaatimattomaan tapaan omaansa, niin en näe siinä mitään uutta, ellei sitä että Leinon runoutta lähestytään syfiliksen kautta. Leinon elämän faktat keräsi Aarre M. Peltonen, joka vain ei itse kyennyt niistä mitään todellista koostamaan, mutta hänen tuhansista ja taas tuhansista viitteistään löytyy yhä vaikka mitä.  Uusia ihmeitä on turha enää toivoa. Tauti oli tiedossa jo ennen Rajalaa ja kirjattukin, joten se siitä. Mutta kyllä runous sentään syntyy muusta. Jos tätä ei tajua, mitä oikeastaan tajuaa?