1.
Lähden lauantaiaamuna ajamaan kohti Jyväskylää. Käyn kuitenkin ensin katsomassa kuvakirkkoa Paltaniemellä ja Leinon vanhempien hautaa. Pitäähän pyhiinvaeltajan vaeltaa.
Kirkko avataan kello 10 ja siellä on heti muutama ihminen. Kattoon ja seiniin maalattuja kuvia olen aiemminkin katsellut. Nyt otan valokuvan myös evankelista Johanneksesta, etunimikaimastani. Hänen evankeliuminsa on kaikkein hurjin ja poikkeavin.
Olen aikanaan käynyt Kreikan Patmos-saarella luolassa, jossa miehen sanotaan näkynsä nähneen. Mitään sinänsä ihmeellistä luolassa ei ollut. Jokin merkki takaseinässä siitä että maanjärjistys oli sitä hieman runnellut. Halkeama, josta tulvi kaiketi se toinen maailma. Järistyskö laukaisi Johanneksen näyt? Vai jokin sienestä saatu uute.
Vanhempien hauta löytyy, kolme tytärtä on saman kiven alle myös haudattu. ”Komisiomaanmittari Antti Lönnbohm Mustonen ja puolisonsa Anna Emilia Kyrenius 10 lapsen äiti.” Siinä epiteettiä kyllin. Mutta entisaikaan se oli naisen pääasiallisin ansio. Onneksi aikamme on sittenkin toinen.
2.
Tahdon ajaa vähän pienempiä teitä ja poikkean siksi Runnille, jossa L. Onerva ja Leevi Madetoja Mannerheimin ohella 1900-luvun alkupuolella hoidattivat terveyttään. Vesi virtaa edelleen, parantola toimii.
En kuitenkaan ihme kyllä ole juuri nyt hoidon tarpeessa vaan jatkan matkaa. Pieni tie kapenee ja muuttuu hetkeksi jopa hiekkatieksi. Horsmia riittää, sadoin tuhansin, siltä alkaa tuntua. Täällä horsma, tuo venäjäksi Ivan tshai – Johanneksen tee, ei ole rentun ruusu, vaan maisemaan kuuluva oleellinen osa. Mesiangervot täydentävät kuvaa. Tunnen niiden tuoksun kun vain ajattelenkin sitä.
3.
Pääsen isommalle tielle ja sitten tielle jonka pitäisi viedä minut Oulusta laskeutuvalle valtaväylälle. Sitä pitkin ajaisin kevyesti Jyväskylään. Koska minulla ei ole kiire, jarrutan hieman kun näen viitasta että ajan Urho Kekkosen tietä. Ja kohta tuleekin uusi kyltti: Lepikon torppa.
Sinne, enpä ole paikalla koskaan käynytkään.
Ensin kahvia ajomiehelle, itselleni siis. Ja sitten torppa. Kekkosta kutsuttiin savupirtin pojaksi, mikä oli pelkkä myytti. Kajaanissa Kekkonen sitten asusti, kuului Kajaanin Kipinän urheiluseuraan ja oli vauhdittomien hyppyjen taitaja. Känä!
Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen. Ääntenlaskentaa ääneen. Kekkonen hiihtää, Kekkonen kalastaa. Vaan kuinka käy Kekkoselta rock and roll? Kaikkea mahdollista kysyttiin jo silloin.
Kuvaan torpan ja lähden jatkamaan matkaa. Ajaessa mietin Kekkosta. Olen tavannut hänet kerran lastenkutsuilla Tamminiemessä, sanaakaan en vaihtanut, puristin vain kättä. Luja puristus, toisin kuin sitten Koivistolla jonka käsi oli taikinaa. Sellainen tapaaminen sekin.
Kelpo presidentti Kekkonen kaikin tavoin oli, hän todella ajatteli maamme ja kansalaisten parasta, piti meitä hengissä Neuvostoliiton kupeella, joi töitä kotiin, kuten hyvästä johtajasta ennen sanottiin. Kekkonen halusi että valtiolla olisi paljon omaisuutta ja yrityksiä joilla työllistää työttömiä ja joiden tuloilla pitää budjettia koossa. Hän jos kuka ymmärsi geopoliittisen asemamme, oli lukenut syrjäyttämänsä Paasikiven sekä muuta historiaa. Sai syyttä ja syystäkin yksinvaltiaan maineen, jota nämä nykyiset valtion omaisuuden myyjät tikkaille aikanaan kavutessaan tuhrivat surutta lisää.
Vaan kuinkas nyt? Valtion omaisuuden voi myydä vain kerran ja saman tien se raha katoaa alijäämäisten budjettien ammottavaan kuiluun. Velaksi eletään yhä vain. Valtion sähköverkon myyjät pitäisi mielestäni asettaa jopa valtakunnanoikeuteen. Myykää nyt samaa tietä voimalaitokset, tieverkot ja vaikkapa armeijammekin.
4.
Kekkonen oli myös kirjoittava presidentti, yksi hyvässä sarjassa: Mannerheimin ja Paasikiven jälkeen. Koivistokin yritti kirjoittaa; nyt Sauli Niinistö onneksi taas osaa taidon. Muutenkin hän tuntuu ymmärtävän missä maassa asumme. Se ei ole tavallista täällä. Historialla ei katsota olevan mitään merkitystä. Isojen poikien halu hipelöidä amerikkalaisia aseita ja mielistellä elokuvateollisuuden synnyttämiä sankareita voittaa aina todellisuuden. Virtuaalimaailma rules. Ja siihen perään huudahdetaan vielä tuolla kauniilla maailmankielellä: awesome! Tosi tosi siistiä!
5.
Mietiskelen ajaessa tällaisia: mutisen vaihteeksi taas niitä näitä. Ajattelen myös Trumpia ja Putinia, jotka Niinistö viikon päästä jo tapaa. Jotain täytyy yrittää, jostain, vaikka kuinkakin vähästä, on aina lähdettävä rauhaa rakentamaan. Kyseessä eivät ole Stalin ja Hitler, kuitenkaan. Mutta mielenosoituksia puuhataan jo. Sohvikin näkyy vaihteeksi saapuvan puhumaan. Kyllä Trump ja idän naiset taas saavat kyytiä Putipienestä puhumattakaan. Pelolla odotamme.
Näine tuumineni huomaan ajaneeni Viitasaarelle. Muistan että minulla on asiaa apteekkiin; magnesium on lopussa, se estää tällaisen urheilijapojan kramppeja. Kahvia tekee kuskin jälleen myös mieli. Ja kohta rannalta löytyy pieni kahvila jonka kyltissä sana Porthan.
Voiko kyseessä olla sama Henrik Gabriel Porthan, jonka kadulla numerossa 18 asuin Kalliossa lapsuuden ja osan nuoruuttani? Voi, hän on nimenomaan syntynyt Viitasaarella 1739. Ympyröitä jotka kiertyvät umpeen. Kuulen, että kahvila oli ennen Lottakahvila. Sellaisena sen monet vielä muistavat.
Istun ulkona, juon kahvin ja lusikoin pahvikupista hieman jäätelöä kahvin painikkeeksi. Kerran niinkin päin. Ilm on ilus, kaunis on ilmanala suomeksikin. Leppeä kesätuuli puhaltaa. Joskus pelkkä olemassaolo tuntuu sittenkin hyvältä, vaikka maailma myrskyt kuinka pauhaisivat. Kyllä Suomen luonto on pääosin yhä ihmeen ihana. Säilytetään se sellaisena vastakin.
(8.7.2018)