1.

Lähden aamulla ajamaan kohti Valamoa. Vasta kun istun autossa, käsitän että teen matkaa täsmälleen toisinpäin kuin viime vuoden elokuussa. Silloin ajoin vaimoni kanssa Muoniosta ensin Kajaaniin ja sitten sieltä Uuteen Valamoon. Ja Valamosta kotiin. Nyt olen menossa Kajaaniin ja noin vain päätin yöpyä luostarissa. Taaksepäin ei elämässä pääse, mutta matkata aina voi.

Nostalgiaa, sitä tämä varmasti on. Syvällä on yhä vaimon menetys, syvemmällä kuin välillä tajuankaan.

Taukopaikat ovat tuttuja. Tienviitat samoin. Niistä tulee huvittavia pareja: ”Mäkelä Kumia”. Totta, sitä venyy, kun on pakko. ”Lusi Koitti” (tie 140) – vankeus siis alkoi. Vaan mikä vankeus, sekä joka vielä pitää minua tässä ruumiissa? Miten vain, jokaiselle asialle löytyy omanlaisensa selitys, kun vain jaksaa pyöritellä sanoja. Pitäisi aina kirjoittaa niin, ettei tulkinnan mahdollisuuksia tulisi.

2.

Tertin kartanossa pysähdyn; siellähän mekin pysähdyimme. Ostan vaihteeksi siskolleni Tertin ohrasuurimoita, jollaisia aika harvasta paikasta enää saa. Hän väitti niistä viimeksi ilahtuneensa. Kun palaan, luovutan pussin ja katson onko ilo yhä todellista.

Kahvila on vasta avattu, olen ainoa asiakas. Kun olen juonut kahvini ja kuljen ovelle, omistajan näköinen mies toivottaa hyvää matkaa. Hän kysyy onko vielä paljonkin kilometrejä edessä. Kun kerron minne menen, hän laskee mielessään matkan kolmeen tuntiin. Kerron ettei minulla ole kiire, eikä olekaan. Neljä tuntia loppumatkaan sitten kuluu mutta vain siksi, että poikkean myös Lintulaan. Sielläkin kävin Svetan kanssa.

Sytytän Lintulan kirkossa kynttilän vaimolleni ja toisen Toljalle, joka kuoli pari vuotta Svetaa aiemmin. Jos oikein kumpaakin tunnen, Tolja puhuu ja esitelmöi yhä vain ja Sveta kuuntelee. Mutta ajattelee samaan aikaan ties mitä.

3.

Pieni tie ylittää kaksikin siltaa ja kanavan, kun ajan Lintulasta kohti Valamoa. Pian olen luostarin alueella. Sataa. Ajan siksi saman tien ensin hautausmaalle ja saan auton aivan aidan viereen. Varjo auki ja kohti Saarikosken hautaa.

Sitä on kohennettu ja tulos on parempi kuin ennen. Satakunta kuulakärkikynää ovat supistuneet ehkä kymmeneksi ja paikalle on tuotu kiviä ja kukkiakin. Hyvä hyvä. Muistelen monia Saarikosken runonpätkiä ja laulahdan Koivistoisen sävellyksen mukaan: ”Pää kypärään, se on suojassa siellä.” Sotainen aikamme, jota ironiakaan ei näytä muuksi muuttavan. Ja silti ihmisessä on yhä jäljellä se Nadezhda Mandelstamin toivo.

4.

Huone löytyy, saan avaimen ja huomaan asuvani samassa rakennuksessa kuin vaimonikin kanssa silloin, huone vain on toinen ja ikkunat päinvastaiseen suuntaan. Seinällä Kazanin Jumalanäidin ikoni.

Korkea huone kuin kappeli, kaksi vuodetta, pehmeät resorit; tämä kelja on itse asiassa täysin hotellihuoneen veroinen. Löytyy jopa wi-fi, joskin heikko, mutta puhelimen kautta saan yhteyden toimimaan tietokoneellakin. Ei paha. Viesti Oljalta saapuu heti, hän on Arinan kanssa ehtinyt Riikaan ja kaikki siellä hyvin. Matkoilla siis kaiken aikaa, kuten minä samanikäisenä. Maailmaa kannattaa katsoa itse, silloin se ei ehdi tuijottaa meitä.

5.

Kuljeskelen rankkasateessa vanhaan kirkkoon. Siellä Sveta ripittäytyi viime vuoden elokuussa, vähän ennen kuolemaansa. Muistan hänet puhtaat, valaistuneet kasvonsa kun kuljimme sen jälkeen aamupalalle. Tuntui kuin jokin iso taakka olisi heitetty pois hartioilta ja sydämeltä. En enää liikutu, en itke kun sitä mietin. Sytytän taas kynttilän ja katson miten se palaa Valamon Jumalanäidin edessä.

Vanhassa kirkossa on Valamon henki ja sekin liittää minut Laatokan saarten muinaiseen ja Venäjällä nyt kunnostettuun luostariin, jossa myös yhdessä kävimme. Kun siinä istun ja katselen luostarista Talvisodan alussa tuotuja alkuperäisiä ikoneita, Sveta tuntuu yhä olevan elossa. Todella. Olenhan hänet unessakin vasta äsken nähnyt: nuorena, kauniina ja niin hyväntuulisena.

6.

Palaan keljaan ja kuuntelen hiljaisuutta. Miten täällä voi olla yhtä hiljaista kuin kotona Sitarlassa? Niin vain on. Mitä Valamossa valetaan, uusia ihmisiä? Voihan se jonkun kohdalla jopa pitää paikkansa. Luostari ei ihmisiä valikoi, jokainen saa täällä olla sellainen kuin on. Siksi kai Saarikoskikin tänne hakeutui ennen kuolemaansa.

Luostarin puutarhassa on Albert Ketèlbeyn komponoima, Vanha luostari taas Onervan runo ja Madetojan sävellys. Hieno ja koskettava, yksi Madetojan viimeisiä. Kuin anteeksipyyntö kaikesta siitä miten tylysti ja piittaamatta hän vaimoaan 40-luvulla kohteli, kun hylkäsi hänet terveenä Nikkilän mielisairaalaan.

Luostari on sekä uusi että sittenkin myös vanha. Rauha kuuluu luostariin, olen täällä kuin pyhiinvaeltaja, venäjäksi palomnik. Muistan, että yhdeksältä ulkona sammuvat jopa valot. No, valkeat ovat yöt yhä sentään. Pöydällä on silti taskulamppu kaiken varalta. Voihan jollekin tulla asiaa vaikka vastaanottoon. Puhelimia saati teeveetä ei huoneista löydy.

7.

Iltaan on kuitenkin vielä aikaa monta tuntia. Päätän mennä syömään sitä ennen trapesaan ja käydä kerran vielä kirkossa jättämässä hyvästit Svetalle.

Dona nobis pacem – Anna meille rauha. Se on katolinen laulu jota alan äkkiä hyräillä. Agnus Dei – Jumalan Karitsa. Uskonnot ovat kaikki samaa ikivanhaa perua. Emme vieläkään tiedä miksi juuri me täällä olemme. Viimeisin tutkimus toteaa että saatamme sittenkin olla ainoa elävä sivilisaatio, jos sivistyksestä vielä voidaan puhua.

Ilta kuluu, tulee yö. Aamulla suuntaan kohti Kajaania ja Eino Leinoa. Hän täyttää perjantaina täydet 140 vuottaan. Illalla puhun hänestä Kajaanissa ja vertaan silloin nuorta Leinoa vanhaan runoilijaan. Ikkunat auki Eurooppaan, sitten ne avautuivat enää häneen itseensä. Ennen en olisi ehkä nähnyt asioita kahdesta aivan erilaisesta näkökulmasta, mutta tässä iässä myös se tuntuu jo luontevalta. Leinoon verrattuna olen iältäni ikivanha ja sittenkin vielä nuori. Leino kuoli 48-vuotiaana, mutta vanha hän oli niin fyysisesti kuin psyykeltään. Entinen aika ja Leinon elämäntavatkin edistivät rappiota eikä sairauksia osattu hoitaa kuten nyt. Mutta silti Leino elää yhä.

Totta se on. Taas kerran muistan Hymnin tulelle ja mutisen sen aivan viimeistä säettä: ”Maa maahan jää,/ mut henki taivahalle.”

(5.7.2018)