1.

Sateinen aamu, joskaan ei niin hulvaton ja myrskyisä kuin luvattiin. Yhtä kaikki harmaata riittää ja päätän äkkiä lähteä katsomaan taidetta Turkuun ja käväistä myös Pienessä kirjapuodissa, vaikka kirjoja ei kotiin enää mahdu. Mutta pitäähän niitä edes nähdä, sormeilla ja selailla. Ja lukea vaikka seisoessa siinä – pätkä sieltä ja toinen täältä.

Kohta istunkin jo autossa ja ohitan Lahnajärven, sitten Muurlan, sitten jo Salon ja vasta Paimion jälkeen pysähdyn kahville. Se kun kuuluu retken luonteeseen.

2.

Ajaessa tulee kaikkea mieleen. Niin kuin Putin ja Trump, nuo niin monen vihokit ja sitten myös omiensa suosikit. Hyvä kun tulevat. Hyvä kun puhuvat. Viha ainakaan ei ole tunne joka edistää ihmisten suhteita. Rauha taas on ”raatajan palkoista parhain”, kirjoitti jo monesti siteeraamani Leino ja rauhaa me todella tarvitsemme. Jopa vanha sovjettislogaani pyyteli: Miru mir – Maailmalle rauha. Venäjän ortodoksikirkoissa pappi puolestaan edelleen laulaa: Mir vsjem – Rauha kaikille. Kyllä me otamme ilolla vastaan rauhan kuin Rauhan, jos vain annetaan.

3.

Ajaessa kirjoitan aina myös parhaat tekstini. Valitettavasti suurin osa niistä katoaa saman tien, tyhjenneen pääni uumenista ne ovat lentäneet taivaan tuuliin kun pääsen koneen ääreen.

Euroopan unionista muistan vielä jotain hajamietteitä; sen miksei siitä koskaan voi tulla valmista. Unelmia on, ja niitä ihmisellä pitääkin olla, mutta realismi puhuu useimmiten toista. Savijaloilla oleva jättiläinen ei vain pysy pystyssä. Sade tulee lopulta ja savi pehmenee. Systeemi jossa isot ja voimakkaat määräävät ja nöyrät ja heikot myötäilevät kohtaa lopulta kulminaationsa ja vastustus alkaa kohota vähä vähältä. Kapina. Kun kaikki perustuu sittenkin talouteen ja isojen ja ahneiden menestykseen, ja kun taloutta määräävät rahan (pääoman) edut, ei yksilöllä ole mitään merkitystä. Siihen kehitys pysähtyy ja lopulta kaikki päättyy, ”ei paukahtaen vaan kitisten”, kuten Aution maan mestari T. S. Eliot runossaan totesi. Jälleen kerran huomaan siteeraavani myös häntä Leinon lailla.

4.

Ajan Turussa parkkiin paikkaan josta mäen kipuamalla pääsee Taidemuseoon. Siellä on minulle tuntemattoman Dick Bengtssonin (1936 – 1989) näyttely. Muutamasta kuvasta olen arvellut että voisin kiinnostua. Jotain samaa kuin juuri näkemissäni Italian 20- ja 30-luvun maalareissa.

Samaa onkin ja sitten myös aivan muuta. Ensimmäisen huoneen jokaisessa taulussa on hakaristi. Se herättää oudolla tavalla kuvottavia tunteita ja pelkällä olemassaolollaan lähes tuhoaa hyvänkin kuvan. Sekö on ollut Bengtssonin tarkoitus?

Yritän siilata hakaristejä pois ja hetkeksi se onnistuu, kunnes törmään tauluun Hitleristä ja tämän unelmakeittiöstä.

Ehkä Bengtsson halusi kuvillaan muistuttaa että fasismi on aina lähellä, että sitä löytyi jo tuolloin ihannemaa Ruotsista? Koskaan hän ei itse analysoinut maalauksiaan. Kun näen sitten valokuvat miehestä tai lähes pojasta, käsitän kyllä jotain. En tiedä miten hän 53-vuotiaana kuoli, mutta jollei oman käden kautta, niin ihme on.

Löydän muutaman työn ilman hakaristejä ja kuvaan ne. Ensin Venuksen, Cupidon ja kengän. Ripaus Italiaa.

Toisesta huoneesta löytyy myös taulu josta pidän, sen nimeä en kyllä enää muista. Voisi olla vaikkapa Talo, ehkä onkin. Vanhat talot ovat aina mieleen, asunhan yhä sellaisessa eikä se ainakaan vielä ole romahtanut niskaan vaan hengittää edelleen yli satavuotiaan kokemuksella.

5.

Perimmäisenä syynä Turkuun tuloon on kuitenkin Galleria å. Siellä on esillä Katja Raunion ja Milla Toukkarin yhteisnäyttely, jossa kuva kohtaa sanan ja sana kuvan, mutta jossa kumpikaan ei syö toista. Olin saanut kutsun edellisen päivän avajaisiin ja myöhästyn siten vain päivällä. Se ei ole miljardeja vuosia vanhassa maailmassa kovin paljon.

Luen tekstejä, pidän niistä, kierrän näyttelyhuoneistoa ja käsitän äkkiä, että se on sama paikka jossa ennen oli Virpi Wuoren Ama-galleria. Miten nuori olinkaan vielä silloin, miten monta hyvää näyttelyä siellä näin Kaarina Kailasta alkaen. Hei, Virpi, kiitos vielä noistakin vuosista.

Kirjoitan nimeni kävijävihkoon, jossa olen sen päivän ensimmäinen ja mietin, että Katja Raunion tekstit näkisin mielelläni myös kirjana. Ehkä niistä ja kuvista joskus kokoontuu sellainen?

6.

Olen pysäköinyt auton jyrkkään ylämäkeen, mutta saan sen yllättävän helposti käännetyksi ilman mäkilähdön vaikeuksia. Ja sitten suuntaan auton taas kotiin. Mutta kun pääsen joenvartta myötäilevälle kadulle, vilkaisu sivulle saa minut etsimään vielä kerran parkkipaikkaa. Aivan joen rannalla näkyy kojuja ja muistan nyt että kun olin Pienessä kirjapuodissa ja kyselin Katria, minulle kerrottiin, että hän olisi varmaankin keskiajan markkinoilla.

Mikäs, tuolla ne kai markkinat ovat? Ehkä törmään häneen näin. Kun lopulta löydän paikan autolle, jalat vievät minut jo yllättävän ketterästi kohti kojuja.

Muutama keskiajan puvuissa oleva ihminen siellä kuljeksii muun väen joukossa, myös yksi pelle tai pajatso. Ei raha-automaatti kuitenkaan. Kirjoja en näe, kaikkea mahdollista kaupataan kyllä. Löydän aamukahvimukin Päivin ja Öin -kojusta ja toisesta vastaavasta kuvan, jossa kaksi seepraa käsi kädessä kulkee eteenpäin. Sen nimenä on Tuulisenakin päivänä. Sellainen päivä on juuri nyt.

(Kuvan työ: Reetta Isotupa-Siltanen)

Päätän kiinnittää painokuvan sinitarralla ilmalämpöpumpun tuulettimeen, kunhan kotiin pääsen. Silloin taulujen rivistö sillä seinällä näyttäisi yhtenäiseltä. Ehkä niin todella myös teen. Aina on hyvä suunnitella jotain. Taas kerran: jos pyrkiminen eteenpäin pysähtyy, katoaa pian koko elämä.

7.

Jatkan kulkua joen vartta pitkin ja äkkiä näen Pienen kirjapuodin kojun. Katria ei edelleenkään ole, tuttu nuorukainen kyllä. Jätän terveiset ja sanon kirjojen titteleitä skannattuani huokaisten, etten enää osta kirjaa, koska sellainen jäi sittenkin käteen jo itse puodista: Hiromi Kawakamin Sensein salkku. Sen on kustantanut S & S, jälleen uusi pienkustantamo josta en ole vielä kuullutkaan.

Teos oli pakattu muoviin joten jouduin hankkimaan sian säkissä. Mutta vanha rakkaus japanilaisiin kertojiin Kawabatasta Tanizakiin, Natsume Sosekista Ozuun sai minut uskaliaaksi, vaikka tarinan ainekset tuntuivat olevan romanttisesta sopasta.

Tässä kirja on nyt edessäni. Takakansi kertoo, että kirjassa nuorehko tyttö Tsukiko kohtaa uudestaan yli 30 vuotta vanhemman Sensein. Sana tarkoittaa opettajaa tai tuutoria. Voiko asetelmasta saada todellisen, sen tulen pian tietämään. Jo nyt olen poistanut muovin ja katsellut lauseita sieltä täältä. Mutta Haavikon sanoja omin päin tähän hieman mukaillen: vasta kun kirja on luettu, sen lehdet ovat lehtiä.

(29.6.2018)