Ihmiset metsästävät elämyksiä. Festivaaleilla kävijät varsinkin. Tungeksitaan sinne, sitten tänne ja sitten taas takaisin jonnekin ja samalla hytkytään musiikin tahdissa. Aina joku tähti tai tähdenlento esiintyy, usein tulee kaaos, josta sitten kirjoitetaan. Himoksella sellainen siis juhannuksena oli. Oi oi. Kun joku ikääntynyt ja filttiin pukeutunut daami heiluttelee toisaalla lanteitaan, lehti, tuo joskus niin kunnioitettava Ilta-Sanomat huudahtaa: ”Vau, mikä nainen.” Samaa soopaa on teksti alusta loppuun. Ihmiskunta toden totta tyhmenee ja vauhti vain kiihtyy. Kun toimittajan työltä katoaa eettinen pohja ja tilalle astuu rahan ja oman palkan tuoma selkeä kyynisyys, on työstä kadonnut kaikki.

Lauantaina oli oikea juhannusaatto, nyt sunnuntaina vasta se juhannuspäivä. Jussi. Vaan mitäpä siitäkään. Juhlat pidetään silloin kun päätetään, tuumii Suomessa työnantaja, onhan siitä oikein solmittu sopimus työntekijäjärjestöjen myötävaikutuksella. Ihmeellistä ettei joulua tai uutttavuotta ole vielä muutettu alati lauantaisin pidettäväksi.

Elämyksistä opin jotain Oljan kautta. Meidät oli kutsuttu juhannuspäivänä ystävien luo Skåldön saareen, Ilkan ja Annekan luo. Sieltä ajoimme veneellä vähän matkaa ulommas, autiolle ja keskeltä puitten peittämälle luodolle.

Myrskytuuli oli moinannut, ohi pyyhkäisevien valkeitten huvilankokoisten veneitten aallot muodostivat enää pahimman haitan. Luodolla oli luonnonsatama, maihin pääsy helppoa jopa minulle. Etsimme tuulensuojan metsän reunalta, ja eteen avautui se merimaisema, josta Tanskassa juhlissa tapaamani nainen oli huudahtanut: ”Finland är ett paradis.” Se palasi taas mieleen. Kyllä. Paratiisi tämä oli, venäjäksi rai. Mietin että syynä siihen saattoi saaristossamme kesää viettäneelle tanskalaiselle olla myös maiseman monimuotoisuus, graniittiset kumpuilevat kukkulat, joita puut kansoittivat sekä sileät luodot. Tasaisessa Tanskassa on kaikkialla lähinnä vain hiekkaa.

Joimme Annekan kotona valmiiksi keittämää kahvia ja nautimme olosta auringon lämmössä. Miten nopeasti luonto voi näyttää myös lempeät puolensa. Myrskyn jälkeen koittaa aina aamu.

Ensin olimme kuitenkin tutkineet koko saaren. Bullergrund taisi olla sen nimenä, jos oikein muistan. Kun googlasin, sellainen löytyikin, mutta Vaasan seudulta. Näin pieni paikka, todellinen aarre, ei ehkä onnekseen taida koskaan joutua hakukoneitten listoille.

Metsä oli vanhaa, sammal ja heinikko pehmeä matto, johon askel painui. Kaikkialla oli merkkejä linnuista, kuulimme myös niiden ääniä. Ne ja tuulen hellä suhu eivät selittäneet luodon nimeä; myrskyn melua siellä tuskin koskaan saisi kokea. Nimet ovat salaisia ovia menneisyyteen. Jos vain osaisimme avata ne.

Jo kaukaa olimme nähneet miten kalasääksi kaarteli saaren yllä ja sitten löytyi sen lapulla merkitty pesäpuukin. Löytyi myös rikottuja haahkanmunia ja lopulta niin iso munankuori, ettei se voinut olla muuta kuin kalasääkselle kuuluva. Miten se oli maastoon joutunut, sitä oli mahdoton tietää.

Samoin oli sulkien laita, joita löytyi sieltä täältä. Yksi oli lähes puolimetrinen, arvattavasti myös sääksen. Ja niin olikin, kun isäntämme Ilkka lähetti siitä kuvan lintuporukalleen. Jotain oli isolle linnulle tapahtunut, jokin tauti oli sen tappanut, villieläin tuskin. Sääksi on haukoista suurin ja kykenee varmaan jopa puolustamaan itseään puhumattakaan siitä että se pääsee siivillään pakoon. Tuskin sitä edes merikotka ahdistaa.

Sääksen kuolema jäi arvoitukseksi, niin kuin moni asia villissä luonnossa yhä, ainakin tavalliselle tallaajalle. Jo nämä riittivät elämyksiksi, mutta suurin elämys oli Oljalle luonto itse, tämä piskuinen saari jossa puut olivat rauhassa saaneet kasvaa, kelottua ja maata juuri siellä minne tuuli oli ne kaatanut.

Olja sai selvästi intoa ja esimakua siitä mitä on olla ja liikkua oikeassa erämaassa. Niin suuren vaikutuksen koskematon luoto häneen teki, että Olja toisti ihmetyksensä moneen kertaan myös matkamme jälkeen. Siitä aloin jälleen miettiä, että kansallispuistoja ja rauhoitettuja metsiä pitäisi olla vielä paljon nykyisiä enemmän. Teollisuuden nykyiset suunnitelmat puita käyttävien jättimäisten biotehtaitten perustamiseksi raiskaavat vähitellen kaikki maamme maisemat ja vievät puut, nuo parhaat ja luonnollisimmat hiilinielut aivan toisen Moolokin kitaan.

(24.6.2018)