1.

Juhannusaattona kukkivat ennen juhannusruusut. Nyt ne olivat jo kukkineet, mutta kuva niistä löytyi kuitenkin. Ja hyvä niinkin. Olihan yhtä kaikki juhannus.

Olin Ivan Kupalan (juhannus venäjäksi; Johannes Kastaja) kunniaksi luvannut viedä Oljan sinne missä tanssin aina hänen äitinsä kanssa eli Vihdin kirkonkylän lavalle. Aatto kuitenkin sujui sateen merkeissä niin, että pienet kuivemmat tauot loppuivat heti kun olivat alkaneet. Mutta minä en valittanut. Siunattu sade oli saapunut. Katselin sadetutkaa ja lupasin, että sade loppuisi yhdeksältä. Silloin lähtisimme.

Kyllä kaikki aika kuluu, mutta joskus aikaa on myös kulutettava. Siltä tuntui. Niinpä katsoimme minun elämäni ensimmäisen jalkapallo-ottelun televisiosta aivan alusta sen loppuun.

Vastakkain olivat Islanti ja Nigeria. Islannin puolella minun on aina pakko olla kaikessa syistä jotka olivat jo vuosikymmenten takaiset. Aikanaan minulle luovutti Islannin ensimmäinen naispresidentti Bessastadirissa Islannin Valkean Haukan ritarikunnan kunniamerkin. Kun samainen presidentti Vigdis Finnbogadottir sitten kerran kysyi minulta, mitä olin tehnyt Islannin hyväksi, vastasin rehellisesti: ”Ajatellut kauniisti.”

Tuo viisas nainen hyväksyi vastaukseni ja samaa ajattelua olen jatkanut. Vaimoni ja Oljan kanssa kävimme Islannissa vielä muutamia vuosia sitten ja nautimme kaikesta todella. Nyt tuo pieni suuri maa kuulemma jo hukkuu massaturismin alle.

2.

Jalkapallo, futis, ja sitten potkupallo suomalaisittain… Eivät ole huuhkajat nousseet siivilleen tässä maassa islantilaisten tapaan. Eikä noussut enää Islantikaan. Ensimmäinen puoliaika oli jonkinlaista tasavertaisen tuntuista räpiköintiä, jossa Nigeria lähinnä piti palloa ja Islanti joskus säikäytteli vastustajaansa. Ja kun pelaajat marssivat pukuhuoneisiin, viisaat miehet alkoivat studiossa analysoida ottelua. Vaihdoin siksi ajaksi kanavaa.

Joitain ohjeita Nigerian kopissa oli annettu, koska hidas syöttely mieheltä toiselle muuttui nopeiksi juoksuiksi kohti vastustajan maalia. Ja koska pallonhallinta oli edelleen ylivoimaista islantilaisiin nähden, nämä alkoivat näyttää lähinnä sinnikkäiltä ja uupuneilta lammaskoirilta tai partiolaisilta.

Ennustin lopputulokseksi 3 – 0 ja maali jäi siitä uupumaan kun nigerialaisen Musan yksi laukaus osui ylipalkkiin. Pari muutakin osumaa olisi voinut tulla. Maalintekijä Musa oli nyt sankari. Kuinkahan kauan. Muistin taas Messin kohtalon.

Nigerian kannattajat tanssivat ja riemuitsivat ja Islannin alueella ihmisten ilmeet olivat pettyneitä. Ei siellä kuitenkaan itketty kuten Argentiinan fanikatsomossa tappion jälkeen minkä uutisvälähdyksestä olin nähnyt. Pohjoismaa on viileä kuten ilmastonsa vielä ja sellaisena Islanti pysyi, vaikka pelaajien ja kannattajien sisällä olisi ollut kuinka räjähtäviä tunteita. Vain huuto: ”Hu hu, hu hu!” ja käsien läiskähtäminen yhteen olivat kadonneet.

3.

Sade oli muuttunut tihkuksi, joten lähdimme ajamaan kohti Vihdin kirkonkylää. Ainakin seitsemän kertaa tätä ennen olin siellä vaimoni kanssa viettänyt aattoa. Muistin monia yksityiskohtia, kojuja, lapsiperheiden iloja, tanssilattiaa joka lepäsi vinona ja kuhmuraisena Hiidenveden yllä ja jonka nurkissa sinne tuodut koivut muistuttivat minua nuoruuden lavoista Kukkian seudulla. Myös orkesteri oli usein hauska, lähes kaikki kappaleet tuttuja vanhastaan. Monien sanojakin muistin ja tiesin, että osaisin laulaa mukana.

Odotukset olivat siis suuret. Käänsin auton kirkonkylään ja etenimme kohti parkkipaikkaa. Muistin missä parkkitilaa aina oli ollut ja niin yhä olikin: nyt vain koko kaupan edusta ammotti tyhjyyttään. Jatkoin siis matkaa eikä ensimmäisellä ja lähinnä juhlaa olevalla parkkialueella ollut autoja kuin muutama kymmen.

Ihmiset olivat siis katsoneet säätä ja tehneet siitä johtopäätöksensä. Ja niin olivat kauppiaatkin. Vain pari kojua oli jäljellä: niissä myytiin makkaraa, lettuja ja hampurilaisia. American street food luki auton kyljessä. Pari asiakasta roikkui sen edessä. Piskuisen muikkukojun luona ei ollut ketään. Ostimme ropeet Kitkan viisaita ja söimme ne, kuuluihan se asiaan. Ja sitten joimme kahvit, ja jälkiruuaksi yksi lettu puoliksi tekovaahdon ja hillon kera. Niin sekin traditio oli tullut täytetyksi.

Yhden hylätyn auton vierellä oli kaukalo täynnä lasten leluja. En vieläkään ymmärrä sen merkitystä. Ehkä se oli ympäristötaidetta?

Tanssilavalla ei ollut ketään, graffitteja vain. Se oli myös yksinäinen ja hylätty. Otin kuvan Oljasta ja toisen jossa tuuli repi Suomen uljasta lippua.

Jokinlainen orkesteri löytyi viimein asfaltoidun aukion laidalta ja yksi pari tanssi siinä, tanssijat pyörivät ympyrää kuin juopuneet lokit. Töllistelijöitä oli paikalla muutama kymmen – me mukaan lukien. Asfalttikenttä sai luvan olla tanssilavana siinä missä ennen puinenkin. Tuntui että järjestysmiehiä ja -naisia oli katsojiakin enemmän.

Me urhoolliset! Minne oli kadonnut suomalainen sisu, missä lavakulttuurimme! minä mutisin. Orkesteri yritti parhaansa, vaikka se ei ehkä sujunut aivan kuten ennen vanhaan. Musaa olisi kaivannut. Mutta eipähän ollut kuulijoitakaan. Mieleeni palasi Saarikosken runon säe: ”Heitä helmiä sioille tai ole helmiä heittelemättä.” Nyt vain ei paikalla ollut edes sikoja, jos ei helmiäkään. Joka tapauksessa musiikkia soitettiin ja joku yritti laulaa.

Oljan ilme oli epäuskoinen kun kerroin että yleensä paikalla oli tuhansia ihmisiä ja järvi täynnä moottoriveneitä. Nyt vesillä tai niiden yllä ei liikkunut lintukaan. Ja myrskytuuli ujelsi.

4.

Lupasin, että kirkossa on kuitenkin konsertti. Se alkaisi kello 22. Kävelimme sinne tuulen työntäminä. Kaduilla ei ollut ketään, ravintolan terassi oli tyhjä. Aloin epäillä ettei konserttiakaan enää olisi, mutta ainakin kirkon ovet olivat auki ja ohjelmia jaettiin. Istuimme penkkiin ja saimme joka tapauksessa olla siinä tuulensuojassa. Ja koska vaatteita oli otettu matkaan ja ne olivat pysyneet päällä, lämpökin palasi pikkuhiljaa.

Olja näki nyt äitinsä lailla tyypillisen luterilaisen kirkon sisustan: aution ja tyhjän. Jumalan sana oli siellä ennen ollut pääasia, nyt sekin oli jonnekin hukkunut. Muistelin kaikkia näkemiäni Pietarin ortodoksikirkkoja, niiden kodikkuutta, ikoneja, kynttilöitä, ladanin tuoksua, ja ennen kaikkea ihmisiä laidasta laitaan: miehiä ja naisia, rikkaita ja köyhiä, lapsia, nuoria, aikuisia, vanhuksia. Venäjällä kirkon merkitys tuntuu yhä pysyneen. No, onpa elämä siellä toki myös karumpaa kuin täällä.

Vähitellen kuulijoita saapui, konsertti alkoi ja kuoro lauloi. Ja kuulimme myös yksinlaulua. Välillä yritettiin yhteislauluakin.

Minä kuuntelin ja tapailin sanoja, Olja piirsi luonnosvihkoonsa. Laulujen sanoissa oli vaihtelua. Juhannus on meillä herttainen jatkui niin että kirkas taivas oli sininen. Muistin taas, että lapsena opin kyllä sen kohdan toisin. Tähtitaivas se silloin oli sininen. Ja juuri se, hyvät ystävät, on nimenomaan runoutta.

Myös pirtti joka oli pesty ja puhtoinen, olikin uudessa versiossa pesty valkoiseksi… Herra auta. Valkoinen? Pirtit olivat tummia ja mustia ennen. Kuka näitä sanoja oikein sormeili ja miksi. Siinä oli samaa typeryyttä kuin raamatun tai vanhojen virsien kääntämisessä uudelle muka kauniimmalle ja ymmärrettävämmälle suomenkielelle. Ajatus ei silti selkene ja kaikki runous puolestaan katoaa.

5.

Tilaisuus loppui suvivirteen. Korissa kukkanen, kuten lapsena laulettiin.

Siunausta ei myöskään suonut lämpö auringon, kun aloimme ulkona kulkea kohti kokkoa. Sama viima ujelsi ja juuri sytytetystä kokosta paiskautui kulkijaa vastaan kadun täydeltä savua sellaisella voimalla että sitä oli paettava sivummalle. Mutta kokon sai näköjään nyt polttaa.

Lopulta valtaisa risukasa myös paloi ihan kunnon liekillä. Niinpä Olja näki elämänsä ensimmäisen kokon. Ihmisiä oli nyt paikalla jo parikin sataa, muutama lapsikin. Ja juopunutta nuorisoa, totta kai. Spei suae patria dedit – Toivoilleen isänmaa lahjoitti, lukee yhä Vanhan ylioppilastalon päädyssä.

Ubi bene, ibi patria. Missä hyvä, siellä isänmaa. Äkkiä tämäkin lause palasi mieleen, en tiedä miksi. Ehkä jokainen mieltää käsitteet jo omalla tavallaan. Suomi on kyllä sittenkin yhä aina minun isänmaani. Ja sen kieli äitini kieltä.

Kun tuuli tuiversi, ei kokkoa kannattanut katsoa sen enempää. Kyllä se palaisi loppuun ilman meitäkin. Olihan paikalla myös palomiehiä kuten aina. Käännyimme ja annoimme tuulen viedä meidät kohti autoa ja sitten auton kohti kotia. Myös se tuntui haluavan sinne kuin itsestään. Mutta auton edetessä teitä pitkin ja lämmön kohotessa, alkoi mieliala taas olla mitä mainioin. Olimme sittenkin käyneet Vihdin juhannusjuhlilla ja todistettavasti seisseet myös paikkakunnan vanhalla puulavalla aistimassa sen ikiaikaista taikaa.

(23.6.2018)