Kun matka on ollut hyvä, ei kotiinlähtökään tunnu sen pahemmalta. Paradoksi, ehkä. Istun tätä kirjoittamassa jo lentoasemalla, josta lopulta onnekkaasti sain pöydän. Pullo omenamehua ja pinaatifocaccia. Siinä reissumiehen eväs.

Kentälle ajoimme Glyptoteekin kautta. Vanhan siis, jossa oluttehtailijan kokoama muinainen taide on edelleen kunniassaan. Lähinnä huoneita täyttävät patsaat jotka on hankittu ja kaiketi ihan ryöstetty aikanaan niin Kreikasta, Italiasta kuin Egyptistäkin. Rakennus on viihtyisä palmuineen ja suurine saleineen. Ei koti, mutta silti siinä on ripaus tavallista museota enemmän.

Teoksia riittää: kaksi, kolme ja  neljäkin tuhatta vuotta sitten tehtyä taidetta. Päitä, aina vain lisää päitä. Kuin syyttömästi ja joskus syystäkin teloitettuja ilman ruumiita.

Patsaitten pinnoilta ovat kaikki maalit vuosituhanten myötä karisseet. Jäljelle ovat jääneet vain muodot, himmeät kellervät mustahkot ja harmaat, joskus valkeatkin kivien pinnat, joita on pidetty klassiseen tyyliin kuuluvana.

Niinhän ei ole. Näytteillä on myös pari patsaan kopiota jotka on maalattu alkuperäisiä tavoittelevilla väreillä. Ne ovat suorastaan kauhistuttavia, kaikki kauneus on kadonnut. Aika voi siis myös jalostaa taidetta eikä vain viedä siltä jotain.

Egyptin haudoissa on säilynyt myös puu, muumiot, taiten maalatut arkut. Yhdestä minua katsovat silmät. Niidenkö kautta pääsen siihen maailmaan, jonne vaimoni on jo mennyt.

Glyptoteekin jälkeen sain nähdä vilauksen kuningattaren linnaa ja sitten uuden oopperatalon, teatteritalonkin sekä runsaasti merivettä niiden välissä. Kyllä vanha arkkitehtuuri voittaa uuden lähes aina. Suuri elämys oli pysähtyä sen talon eteen jostain Hammershøi oli tehnyt maalauksensa: Itä-Aasian Kauppakomppania odotti siinä yhä meitä . Olen alkanut kutsua sen ikkunoita Hammershøin ikkunoiksi. Niitä riittää kaikkialla kaupungissa.

Kirkkaalla ilmalla satama näkyi portin takaa. Maalauksessa sen takana on sumu. Minä näin siinä sumussakin puita lehtineen, Pirkko sanoi joidenkin pitävän viivoja mastoina. Vaikka olen skannannut maalauksen, painokuva ei ole samanlainen kuin maalaus, siinä sumu oli vaaleampaa, voimakkaasti siveltyä.

Vähän yli sata vuotta myöhemmin on pari ikkunaa muurattu umpeen ja nyt sataman rannalla kasvoi puita, mutta ehkä vasta muutamia vuosia sitten istutettuja. Koskaan emme voi varmuudella sanoa mitä ennen missäkin oli, varsinkin kun on kysymys ajasta ennen valokuvien keksimistä. Voimme arvella vain.

Istuimme vielä hetken meren läheisyydessä intialaisen kahvilan seinustalla, tuulensuojassa. Siitä näki hiekkarantaa ja lentokentän, sen miten joka minuutin päästä uusi ja uusi kone laskeutui. Toiset tulevat, toiset kuten minä lähtevät. Ja kaikki jatkuu täällä taas niin kuin en kaupungissa olisi koskaan käynytkään. Vain sanat ja kuvat jäävät muistuttamaan itseäni siitä. Ja sitten sanatkin katoavat ja lopulta ihmisten nimetkin. Kuka lienee ollut tämä kreikkalainen runoilija, joksi patsasta nimitetään. Siinä tämä tuntemattomaksi jäänyt yhä kuin murheen murtamana katsoo meitä. Hänkin näkyy sisäistäneen ammattimme vaikeudet.

(17.6.2018)