Illalla luin Henrik Wivelin kirjaa Hammershøistä (David Collection, 2017). Aloin ymmärtää, etteivät Schjerbeckin ja Hammershøin kohtalot suinkaan olleet yhteneväiset. Ensinnäkin poika varttui vauraassa perheessä ja sai osakseen äidin rakkauden ja tuen. Sillä oli merkitystä, muut kolme lasta jäivät vähemmälle. Poika sai itse valita tiensä ja sai kulkea sitä turvallisin mielin. Perheen isä taas oli lapsipuolen asemassa. Hän oli köyhä ja epäonnistui kaikessa mihin ryhtyi. Varakas äiti sulki hänet lopulta kokonaan rahahanojensa ulkopuolelle.
Vilhelm Hammershøi taas sai parhaan mahdollisen opin. Taitava piirtäjä kehittyi myös valon ja varjon mestariksi. Hänen opettajanaan oli itse Peder Krøyer, jonka kerrotaan sanoneen: ”Minulla on oppilas joka maalaa hyvin omituisesti. Minä en ymmärrä häntä; uskon että hänestä tulee merkittävä; teen kaikkeni jotta en vaikuta häneen.” Samainen Krøyer kuuluu myös tokaisseen toisen tuttavan muistelmien mukaan: ”Hänen hahmonsa ovat sikiöitä alkoholia sisältävissä lasipurkeissa.” Vertaus tuntui hämmentävältä, mutta nähtyäni alastomat naishahmot, ymmärrän sen kyllä.
Hammershøillä oli siis hyvä lapsuus, nuoruus ja opiskelut sujuivat. Äiti piti perhettä koossa kun isä oli kuollut; isä jota ei kukaan tunnu kaivanneen. Niin kuin juuri isä ja kokonainen perhe (onni) puuttuisivat jokaisesta Hammershøin taulusta. Kun nuori mies sitten meni naimisiin Ida Ilstedin, hän irtautui perheestä, mutta tuskin äidin vaikutuspiiristä.
Hän sai matkustella pitkin poikin Eurooppaa, elää Ranskassa ja Italiassa kuukausia. Osakseen hän sai myös jo varhain tunnustusta empivän alun jälkeen. Hammershøi asui Kööpenhaminan parhailla alueilla hienoissa porvariskodeissa, hänen töitään ostettiin Eurooppaa myöten, pulaa rahasta ja maineesta ei ollut. Monet pitivät häntä aikansa johtavana ja kiinnostavimpana maalarina Tanskassa jo hänen elinaikanaan.
Tämä ei lainkaan näy hänen töissään. Menestys etäännyttää hänet kuitenkin yhä kauemmas Shjerfbeckistä ja tämän kohtalosta. Mutta lopulta tavoitin yhden yhteisen tekijän: englantilaisen James McNeill Whistlerin, joka kuoli vuonna 1903.
Schjerfbeckillä oli hallussaan kaunis nahalla vuorattu pehmeäkantinen kirja Whistleristä ja tämän maalauksista. Löysin sen kerran antikvariaatista, mutta teos katosi erään avioeron seurauksena. Kirjan kyllä muistan. Hammershøi taas ei piitannut kenestäkään toisesta maalarista paitsi Whistleristä. Eräällä matkallaan hän jopa monin tavoin yritti saada yhteyttä tähän. Se ei onnistunut, mutta jo yritys kertoo kaiken. Ja kun tähän sijoittaa Whistlerin työn äidistään, jolle Whistler antoi nimen Arrangement in Grey and Black No. 1 (1871) näkyy yhteys kumpaankin mielestäni selvästi.
Whistler on siten se ohut lanka joka nämä kaksi yhdistää erilaisista kohtaloista huolimatta. Ja yksinäisyys. Jopa Hammershøin maisemat ovat sitä täynnä vaikka puita olisi ikään kuin kokonainen metsä.
Yhdessä harvoista haastatteluistaan Hammershøi on todennut: Henkilökohtaisesti olen kiinnostunut kaikesta vanhasta; vanhoista taloista, huonekaluista, siitä aivan erityisestä tunnelmasta joka näissä esineissä on.”
Kuvassa hän seisoo erään asuntonsa pihalla vuonna 1907. Ateljeen ikkunasta katsoo pienen pieni hahmo: vaimo Ida. Niin lähellä he ovat – ja sittenkin niin kaukana.
(15.6.2018)