(SMK – Statens Museum for Kunst)

1.

Tanskassa kävin viimeksi kolmisenkymmentä vuotta sitten ja silloin olin Skagenissa. Elettiin marraskuuta ja Skagen oli autio. Museot olivat kiinni, meri ärjyi, hiekka lensi. Ja minä luin kuitenkin paikan runoilijoista, Brøndumin hotelliravintolasta ihan oikealla tanskalaisella ö-kirjaimella, Krøyereiden ja Ancherien taiteilijapariskunnista. Ehkä villi ilmanala vaikutti, mutta humalluin paikasta lähinnä niin, että myöhemmin ostin jopa kirjan heidän töistään.

Kööpenhaminassa olen kuljeksinut vielä nuorempana. Jos sanon että siitä kun täällä viimeksi kävin on kulunut viitisenkymmentä vuotta, tuskin erehdyn. Sisareni joka kaupungissa on nelisenkymmentä vuotta asunut, on usein pyytänyt tulemaan, mutta aina jotenkin olen matkannut ohi, yli, kauemmas. Nyt viimeinkin olen ihan fyysisesti täällä.

2.

Sisareni tyttären Siljan lapset Pinja ja Joona ovat täyttäneet 15 vuottaan ja saavat siksi kokea Prometheus-konfirmaation. Sen kunniaksi pidetään aikuistumisjuhla. Juhallisuudet odottavat vasta lauantaina, jolloin nämä minulle kovinkin tutuiksi tulleet lapset näen; he taas ovat käyneet Suomessa joka vuosi onkelia katsomassa.

Vuoroin vieraissa, sanotaan ja nyt minä olen vieraissa. Tai oikeammin hotellissa, koska pidän hotelleissa asumisesta. Oma rauha, kaikki neutraalia, mistään ei tarvitse huolehtia. Ja eräänlainen illusorinen vapaus. Kun matka tilattiin, se tapahtui nopeasti kuistillani Sitarlassa wi-fin avulla. Sisareni joka oli tullut Suomessa käymään, otti myös tietokoneeni ja löysi heti paremman hotellin kuin minä (halvemman). Ja kohta olin jo tilannut liput ja hotellin ilman yhden yhtä hyttysen pistoa.

Niinpä olen nyt Vanhan Rautatiekadun (Gammel Jernbanevej) asukki. Hotellin nimi taas on kiehtovasti Rossini. Mitä yhteyttä sillä on Italiaan, on kyllä arvoitus. Kapea kliininen käytävä muistuttaa pikemmin sairaalaan vastaavaa. Arkkitehtuuriltaan rakennus taas on silkka laatikko vanhojen kööpenhaminalaisten fasadien Andersenmaisessa maailmassa.

3.

Ikkuna on auki kadulle, liikennettä ei ole paljon. Mustarastas laulaa, istuu varmaan televisioantennilla. Kello tulee kohta viisi paikallista aikaa.

Suomessa se tarkoittaa kuutta. Lepäilen vuoteella ja kirjoitan. Lentoasemalla oli vastassa sisareni ja hänen Pallensa. Pallella on vanha auto, jonka ilmastointi toimi kun avasi ikkunan. Ja sen myötä kaikki myös sujui kuten pitikin. Kun olin lausunut toiveenani nähdä Lousianan ja Hammershøin tauluja, sain heti kohdata jälkimmäisen.

Iso ilo se myös oli. Kävimme ensin Hirschsprungin kokoelmissa, jossa muutama Hammershøi odotti minua. Varsinkin yksi oli merkittävä, sillä se oli saatu kokoelmiin ja näytteille vasta pari viikkoa aiemmin. Taulun oli Hirschsprungin museolle lahjoittanut englantilainen kissarakas Lady Jane Abdy, joka pääasiassa oli myynyt ja kerännyt ranskalaista taidetta.

Museon perustajista oli kaksi patsasta eri ikkunalaudalla. Kuvasin nekin, rouva ja herra Hirschsprungit siis.

Mutta se lahjoitettu Hammershøi. Harras työ. Nainen selin, katsoo ulos ikkunasta. Valitettavasti jouduin kuvaamaan taulun pelkällä puhelimella, joten siinä syy tuloksen heikkouteen. Ehkä joskus löydän siitä kunnon kuvan, skannaan sen ja vaihdan tähän.

4.

Pari muutakin katsomisen arvoista taulua museossa oli, vanhoja pieniä laatumaalauksia. Ja sitten todella paljon suurta meriaiheista taidetta joka toi mieleen Aivazovskin, ja paljon tauluja lehmistä. Ne ovat näköjään aina olleet tärkeä osa tanskalaista identiteettiä merimaailman tavoin.

Tunnistin yhden taulun Krøyerin maalamaksi, siinä pitkin merenrantaa kulki Ancherien taiteilijapariskunta. Skagen, taas! Miten tyyni on taulun meri, miten suuri idylli. Tuskin heidän elämänsä oli sellainen, ainakaan vaimolle.

Kun lähdimme museosta näin vielä Anna Ancherin taulun museon mainoksessa. Värit oli valo ja aika kuluttanut ja jotenkin se kaiketi siksi tuntui vielä paremmalta kuin alkuperäinen. Vasta nykyään hän on saanut osakseen ansaitsemaansa arvostusta Helene Schjerfbeckin tavoin.

5.

SMK eli Statens Museum for Kunst, Kööpenhaminan Ateneum, odotti nurkan takana. Uudisrakennus peitti vanhan kokonaan.

Menimme museoon puiston kautta. Puistossa oli kuollut ja  poikkisahattu, hetken vielä viheriöinyt ja sitten lopullisesti hyvästit maailmalle jättänyt ikivanha puu. Oikeammin vain sen korkea ontto kanto. Kannon vierellä hääräsi mies joka asetteli merenrannalta poimimiaan kiviä siihen.

Aloin jutella hänen kanssaan ja käsitin että mies teki installaatiota. Hän oli jenkki joka oli lentänyt Tanskaan Grönlannista ja ihastunut paitsi puihin, erityisesti meren muotoilemiin kiviin. Pyysin saada ottaa hänestä kuvan ja puusta myös. Mies suostui ja antoi sitten jopa korttinsa. Kortin mukaan miehen nimi on Paul Harris, kotipaikka Los Angeles jossa hän näkyy toimivan professorina sikäläisessä yliopistossa. Mies pyysi että kirjoittaisin hänelle ja sen myös kohta teen; lähetän kuvan, jonka puusta ja miehestä otin.

 

6.

Elämä on tällaista, ihmisiä kohdataan, sitten heistä erotaan. Mutta Hammershøi pysyy, hyvä taide siis. SMK:sta löytyi kokonainen iso huone täynnä hänen töitään. Parhaiten Hammershøi tunnetaan interiööreistä, joiden yksinäisyys on käsinkosketeltavaa. Mutta myös muutama maisema vakuutti, muutama alastonkin. Naisfiguurit hohtivat kuin valoa ja päät olivat painuksissa tai muuten niin, ettei kasvoja voinut erottaa. Vaimonsa hän taas oli kuvannut murheen murtamana, itsensä leppoisana pikkuporvarina. Mikä lie totuus siitäkin. Täytyy ottaa selvä.

Suurimman vaikutuksen tällä erää minuun kuitenkin teki taulu kahdesta pienestä kynttilästä. Ei yhdestä, vaan kahdesta. Ja sittenkin kaksi oli taas kerran myös yksi.

Minuun vaikutti myös suuri ja aivan yksinkertainen kuva talosta, jonka takana lepäsi satama sumussa. Talossa ei sinänsä ole mitään merkillistä, ei yhden yhtä poikkeamaa, taiteellista siis. Sumu talon takana taas on niin sankkaa ettei satamaa edes näe, sen tajuaa vasta kun lukee selostuksen taulusta. Yksinäisyyden apoteoosi sekin.

Taas kerran johduin siitä mietimään Hammershøin  ja Schjerfbeckin suhdetta. Penkit Bretagnessa, Muurit, raskaat ovet, joita ei ole aukaistu ja joiden takana toinen maailma, jonka laadun voimme vain arvata. Jos eivät muuta, nämä kaksi taiteilijaa ovat sukulaissieluja, vieläpä hyvin hienolla tavalla.

7.

Huomenna on vuorossa Lousiana. Nyt ympärilläni lepää hotellin rauha. Kadulta kuuluu autontorven töötähdys, sitten siellä puhutaan tanskaa, jota ei aina heti arvaisi runouden kieleksi. Miten silti kirjoittikaan Oehlenschläger: ”Silloin kimaltaa mullassa vanha kulta…” Kun säkeen ensi kerran kuulin tanskaksi, en tajunnut sanonnan kauneutta. ”Da klinger i muld/det gamle guld” – Da klingä i mul det gamle gull”, jotenkin noin sitä äänsin. Mutta kauneutta on kaikkialla, kun on kyseessä hyvä taide ja myös hyvä runous. Runot ovat jokaisella maailman kielellä  sittenkin vähintään yhtä kauniita ja arvokkaita kuin ne Lemmenjoen hiput, joita sieltä juuri äsken taas kaivettiin esiin.

 

P.S.

Harhailin kadulla ruokapaikkaa etsien ja löysin ravintolan Punjab. Kasviruokia, kalaa, kevyttä, ravitsevaa ja niin intialaista. Hot, but not too hot. Englantia omistaja puhui kuin äidinkieltään. Istuskelin, mietin, muistelin. Ikkunan ohi ajoi tavan takaa ihmisiä polkupyörillään. Kylläpä heitä riitti. Ja mikä kiinnostavaa, suurin osa pyöräilijöistä oli nuoria naisia, kun aloin laskea. Kaipa suurin osa miehistä istui autojen rattien takana tai kapakoissa Tuborg-Carlsbergiaan hörppien ja jalkapalloa katsoen.

 

(14.6.2018)