1.

Minun kesäni alkoi ennen vasta silloin kun kesäkuukin. Kun lähdettiin maalle, oli lumi sulanut, järven jäät lähteneet ja vesi korkealla.

Saarten koivut olivat usein vasta hiirenkorvalla, koska järvi pysyi kylmänä pitkään. Nyt kesä, tai paremminkin lapsuuden kesän heinäkuun helteet tulivat toukokuussa ja näyttäisivät huomenna päättyvän. Mitä sitten tapahtuu, sitä ei tiedä kukaan. Ei Foreca, Ilmatieteen laitos, Accu eikä edes yleensä parhaan ennusteen ainakin Lapissa tekevä norjalaisen YR:n langtidsvarsel.

Hellettä olemme saaneet, vettä emme. Lämpö, valo ja vesi plus hyvähkö maaperä takaavat kasveille suotuisat olosuhteet. Kun vesi puuttuu, syntyy Sahara, miksei se muinainen jalkapallokenttäkin Helsingissä. Laiho on surullisen näköistä, alavilla mailla vihertää, mäkien rinteillä paistaa kuiva pälvi. Niin kauan olen jo maalla asunut, että ymmärrän mistä leipä tulee. Suomalainen leipä.

Globaalissa taloudessa sillä ei ole merkitystä, ajattelevat kaiketi vihreät, joiden ohjelmassa näkyy olevan paitsi äänestysikärajan antaminen lapsille (15 v.) myös maatalouden alasajaminen tukien poiston kautta. EU tekee jo suunnitelmia. Kyllä sekin luoti osuu omaan jalkaan.

Onnea vain. Järki ja aate eivät useinkaan näytä kulkevan käsi kädessä. Pienikin häiriö maailmantaloudessa lopettaa ruuan tuonnin tänne ja näitä häiriöitä alkaa olla näköpiirissä Italiaa ja Espanjaakin enemmän. Tätäkin liikettä johtaa taas kerran tuo mainio velikulta eli Donald D-Day Trump.

2.

Katselin eilenaamulla peruskoulun yhdeksäsluokkalaisia, näitä tulevia äänestyskelpoisia siis? Lapsia he olivat sanan joka merkityksessä. Miten erilaista väkeä, miten eri tavoin kehittynyttä.  Tyttöjen joukossa oli prinsessaa ja rahvasta, ikään kuin jo naisia, jotka kuitenkaan eivät osanneet kävellä korkeilla koroillaan, poikia, joita luuli 12-vuotiaiksi, ja toisia jotka tumma puku päällä ja solmio kaulassa yrittivät vaikuttaa aikuisilta. Ensimmäinen virstanpylväs oli saavutettu, edessä kaikilla elämä eli pyrkiminen eteenpäin: lukioon tai ammattikouluun ellei sitten pudokkaiden syrjääntyneeseen ja alati kasvavaan joukkoon. Sille jos mille täytyisi tehdä jotain.

Pojantytär pääsi yhdeksännelle luokalle. Kelpo todistus, paljon hyviä harrastuksia. Vein juhlan jälkeen Saden ja äitinsä katsomaan taas jotain uutta. Ajoimme Gumbostrandiin, jonne johtava vanha Porvoontie on jo idylli. Koska heiltä oli aamupalakin jäänyt kiireen takia väliin (juhlat alkoivat kahdeksalta) nautimme sellaisen N´Avetassa. Ehdimme sinne juuri ennen valtaisaa tungosta kun tähän tunnettuun tienvarsikahvilaan purkautui paikallisten koulujen päättäjäisistä asiakkaita pitkäksi jonoksi asti.

Leppoisaa oli istua ulkosalla, katsella hyväntuulisia ihmisiä, kuunnella puitten suhua. Matka jatkui jälkiruualle eli jäätelölle Gumbon kioskilla, josta meri alkoi näkyä. Tie sinne oli vieläkin idyllisempi. Aina vain kauniimmaksi se muuttui kun ajettiin viimeinen kilometri itse Gumbostrandin taidekeskukseen.

Paikka on todella viehättävä ja näin kesällä maisema ympärillä enemmän kuin kuva. Myös kunnon taidetta löytyi kun alkoi oikein etsiä.

Matkailu avartaa ja virkistää. Ainakin minua itseäni. Mutta taidetta on kaikkialla. Sähköpostissa minua odotti vaimoni nuoremman tyttären teos, jonka hän oli juuri saanut aikaan. Toinen opiskeluvuosi polyteknisessä päättyy, sessio-kausi on juuri nyt niskassa. Rankkaa, mutta palkitsevaa. Pidän Oljan työstä kovasti. Harmonie. Sitä kaipaa aina.

3.

Kun pääsin kotiin, olin ajatellut ajaa ruohon, mutta turhaa se on, koska ruohokaan ei kunnolla kasva. Päätin yhtä kaikki tehdä sen sunnuntaina ja keskityin sen sijaan vielä hetkeksi auringonottoon ja syömiseen ulkosalla ja sitten Ranskan avointen katsomiseen. Siinä päättöpäivän ekstrabonus, jos nykyajan kapulakieltä matkisi.

Roland Garros! Joka vuosi sekin on aloittanut kesän. Ihmisiä juoksemassa punaisella alustalla, vanhalla kunnon tiilimurskalla, he hyppivät, huitovat ja iskevät keltaista tennispalloa sinne minne pitää. Tai paremminkin: sinne minne vastustaja ei sitä lainkaan odota.

Yleensä olen ollut selvillä kaaviosta ja siitä ketkä kilpailussa menestyvät, nyt olen antanut mennä ja katson vain ottelun kerrallaan jos sitäkään. Vanhat konkarit eivät enää ole aivan yhtä hyviä kuin ennen, nuorista ei kukaan vielä siltikään näytä tunkevan vanhojen kärkijoukkoon. Minun katsomistani hillitsee myös se että seuraan tätä Grand Slamia satelliitin kautta, josta näkyy ilmainen kanava: saksalainen Eurosport. Sen myötä saan paitsi kielikylvyn myös pakon katsoa kaikkien saksalaisten pelejä. Aina täytyy odottaa, kunnes kaikki heikäläiset ovat tippuneet ja voin vihdoin nähdä muidenkin edesottamuksia.

Katsomista eivät helpota saksalaisten mainokset. Tuntuu että maata hallitsee kolme asiaa: vedonlyönti: ”Wetten ist unser Sport” joka lauletaan kuin kansallislaulu, deittailu vähäpukeisten naisten kanssa (vain miehille ilmeisesti) ja rahan investointi. Autokauppa ja rättikauppa käy siinä sivussa. Ostajana voi jo olla nainenkin. Ach, Deutshland!

Iästäkö johtunee, mutta enää tenniksen katsominen televisiosta ei kiinnosta aivan kuten ennen. Voitot tai tappiot eivät myöskään ole itselleni tärkeintä, vaan oman liikkumisen ilo ja pelaamisen riemu ja joskus jopa hyvä mieli onnistuneesta lyönnistä. Eniten nautin kesätenniksestä Kalastajatorpalla, jossa kuusi kenttää odottaa pelaajia vanhojen lehtipuiden siimeksessä. Paikan tunnelma jo miellyttää. Meriharakat pitävät ääntään, laiska lokki lentää kentän yli, huudot muilta kentiltä kertovat onnistumisista ja varsinkin epäonnistumisista. Ja sellaisia tuskankarjaisuja päästän joskus itsekin. Mutta kun peli tai treeni on lopussa, voi hyvällä mielellä ajaa kotiin. Niin kauan kuin jaksaa liikkua, kulkee ajatus. Tältä ainakin tuntuu.

4.

Lämmin helteinen toukokuu on saanut kukat kukkimaan niin, ettei niitä varsinaiseksi kesäksi tunnu juuri jäävän. Lapissa kaikki kukkii nopeasti, mutta etelässä vielä nopeammin juuri nyt. Omenapuiden kukinnot olivat hetken huumaa, syreeneistä on jäljellä muutama haaltunut ja nuokkuva rypäs, kirsikoista ei mitään.

Pionit ovat auenneet, rhodot myös. Kuusama tuoksuu.

Akilleijat alkavat kukinnan, juhannusruusukin. Ja jopa punainen pensasruusu!

 

Puhumattakaan tienvarsien lupiineista, jotka aikanaan tuotiin Suomeen koristamaan puisten rautatieasemien pihoja. Niiltä ne noin vain lähtivät karkuun. Kasvit ovat kulkureita, kuten joskus sanottiin. Näin aikaista kukintaa en kyllä muista, eikä taida muistaa moni muukaan.

Mitä meille enää jää, kyselen taas. Äsken huomasin että kukassa ovat myös mäkitervakot. Kurjenpolvet taas alkavat nuutua. No, sentään voi odottaa kaikkia kelloja, apiloita, pietaryrttejäkin, mietin. Ja etenkin krasseja. Ainakin vielä ne ovat pieninä taimina mullassa ja vaikuttavat juuri näkemiltäni ysiluokkalaisilta. Jos ei muuta, krasseihinko minun sitten pitää kiinnittää harhaileva sydämeni. Oh you, my foolish heart.

5.

Maailmanpolitiikka otti taas uuden suunnan, kun Arkadi Babtshenko murhattiin sianverellä ja sitten herätettiin jälleen eloon. Aivan tällaista näytelmää emme olleet vielä nähneetkään. Mitä lavastetaan seuraavaksi? Ylösnousemuskin tuntui tapahtuvan Kristuksen rytmissä. Mahtaako mies sitten neljänkymmenen päivän kuluttua nousta taivaaseen, on vielä näkemättä.

Ehkäpä nousu tapahtuukin suihkukoneella joka vie hänet länteen, jossa hän voi alkaa julistaa omaa ilosanomaansa. Onhan kyse paitsi poliittisesta pelistä myös tämän toimittajan ikiomasta toimeentulosta.

Ukrainalaiset ovat toden totta ikuisesti ihan sitä itseään Venäjää, yksi maailman korruptoituneimmista kansoista. Ja pelit ja elkeet ovat kuin b-luokan elokuvista. Länsi on heille aivan samantekevä, kunhan sieltä saa tukuttain rahaa. Sitä ja vain sitä maa eli sen johtajat haluavat. Eikä se raha kansalle päädy. Ukrainan oligarkit osaavat hekin hoitaa omat etunsa. Kansa jää aina jalkoihin ja kansaa on sääli. Niin on kohta lähes missä tahansa – maasta ja sen politiikasta riippumatta.

6.

Postista sain kirjekuoren jossa oli ensimmäinen kappale runokirjaani, uusinta sellaista. En kykene kirjaa kunnolla aukaisemaan, en enää lue mitä viimein olen saanut julkaistuksi, selaan nopeasti ja laitan kirjan kiinni. Jos nuorempana ihmettelin, miten olen voinut jonkun säkeen noin hyvin kirjoittaa, en ihmettele enää. Päinvastoin. Aina nykyään tuntuu, että kaiken olisi voinut paremminkin sanoa.

Mutta kantta olen katsellut. Kuvassa on Palkastunturi, yksi Pallaksen tuntureista, ja sen vasemmalla laidalla näkyy vaimoni pienen pieni selkä. Olen kuvan ottanut. Siellä hän istuu ja katsoo kauas neljänkymmenen kilometrin päähän, kunnes maa ja taivas yhtyvät. Ja siellä hän yhä aina on. Miten onnellinen hän oli Pallaksella vielä viime elokuussa aiemmista vuosista puhumattakaan. Sinne Muonion Lappiin suuntaan taas matkani minäkin, kunhan elokuun puoliväli alkaa. Haluan kaikesta huolimatta edelleen muistaa ja nähdä kauas itsekin, mutta tiedän, että täytyy katsoa myös eteenpäin.

7.

”Kun olen kuollut, kun olen kuollut. Kesä jatkuu. Kesä.” Näinkin kirjoitti Lauri Viita runosarjassaan Onni. Hän julkaisi sen Parnassossa vain vähän ennen kuolemaansa. Runot kertovat siitä mitä oli tulossa. Ei hän äkillistä onnettomuuttaan voinut nähdä, mutta kuolemansa hän kyllä vaistosi. Itselleni runosarja on monin tavoin merkityksellinen. Kun nuorena miehenalkuna toimitin Otavassa teosta Uuden runon kauneimmat 1 eli sen uutta taskukirjapainosta, otin siihen mukaan myös Viidan runosarjan.

Auli Tarkka, sittemmin Viikari joka oli Parnasson toimitussihteerinä, sanoi silloin minulle, että sarjasta oli yksi runo jäänyt pois. Miksi? Siksi, ettei se kerta kaikkiaan ollut mahtunut lehden taittoon.

Häneltä se runo kuitenkin yhä löytyi. Niinpä sain sen kirjaan mukaan ja siitä tuli sarjan kahdeksas runo. Sattumat ovat vain tuntemattomia kohtaloita, kuten Hegel on kirjoittanut. Joskus jopa onnekkaita.

Tässä monipolvinen ja -tulkintainen runo jälleen on. Se jos mikä on uudelleensyntynyt. Minulle siitä on tullut aina vain läheisempi ja ymmärrettävämpi:

 

”Sain sen, mitä halusin, rakkauden,

ja sentään: olenko onnellinen.

Mitä odottelen?

 

Joka kerta kun oveeni koputetaan,

on mieleni riemua tulvillaan.

Mitä odotankaan.”

 

Lauri Viita

P.S.

Kun sain pihaa kuntoon ja pari salkoruusua istutetuksi, päätin lähteä katsomaan jokea. Polku veneelle ja laiturille oli taas kasvamassa umpeen, mutta päätin, että vielä en sitä niitä, kohta vasta. Työnsin veneen vesille ja aloin soutaa ylös jokea. Vastatuuli hidasti menoa mutta kiskoin lotjaani koivukujalle asti, uomaan, joka aikanaan oli Karhunpäältä jokeen kaivettu. Matkalla näin että myös keltaiset kurjenmiekat työnsivät jo päitään korkean heinikön seasta ja ulpukat avautuivat. Mitä todella jää kesän kukista jäljelle. Kohta Monet´n lumpeetkin kai alkavat kukkia?

Olen murehtinut lintujen vähyyttä, mutta joella niitä onneksi vielä riitti. Punavarpusen riemastuttava piu kuului, lehtokertun laverrus kantautui kauempaa ja joen reunoilla ruokokerttuset sirisivät ja lauloivat, lentelivät tavan takaa joen poikki. Hiirihaukka liiteli unenomaisesti maiseman yli ja katosi. Ehkä jossain odotti meikäläistä helpompi ateria.

Saavuin lopulta aina hieman mystiseltä vaikuttavalle venevalkamalle. Sen kaivamisesta on jo tullut kuluneeksi  yli kolmekymmentä vuotta. Jokin tarkoitus sillä oli, mutta kukaan ei sitä käytä. Silloin istutetut piskuiset koivut ovat todella kasvaneet. Vaimoni ui aina sinne saakka ja kääntyi sitten  ja tuli virran mukana takaisin kohti laituria. Saman tein nyt minä. Nostin airot veneeseen ja annoin sen ajelehtia aivan miten joki halusi. Hitaasti palasin kohti kotia, ajatukset lipuivat mukana samaan tahtiin. Valkama jäi taakse, mutta kyllä minä sen muistan.  Jos sinne poikkeaisi, eksyisi varmastikin satuun.

(3.6.2018)