1.

Aamu on aurinkoa täynnä ja kirkas. Onhan sunnuntai. Aamupalalla tuttua väkeä kuten Ilkka ja Anneka. Hän tapaa ystäviään jotka sattuvat myös olemaan Pietarissa ja minä lupaan viedä siksi ajaksi Ilkan kirkkoon, hartautta oppimaan. Dom Knigin eteen on sovittu Annekan tapaaminen ja sitten me Ilen kanssa kuljemme kohti Nevski prospektin toista puolta ja Kazanin tuomiokirkkoa. Yhden kuvan otan. Kirjan talo ja syreenit. Kummastakin pidän. Syreenit kukkivat vain liian nopeasti kun on hellettä. Mahtaako kotona olla enää yhtään kukkaa jäljellä kun palaan?

Pappi lukee raamattua, palvelus on alkamaisillaan. Käyn tervehtimässä ikonia ja vaimoani. Jono Jumalanäidin luo on pitkä, mutta ehdin ikonille, koska meitä käydään hoputtamassa. Palveluksen ajaksi pääsy sinne katkaistaan.

Jäämme istumaan ja kuuntelemaan kuoroa ja kun se on päässyt hyvään vauhtiin, kiitämme ja palailemme kohti hotellia. Anneka tulee portille myös aivan samaan aikaan. Suomalaisia hyveitä on olla aina ajoissa sovitussa paikassa.

2.

Ruslan saapuu kuten on luvannut ja ajaa meidät Nikolskin tuomiokirkkoon, merikatedraaliin, jossa pitäisi tavata Titovit. Näemme Oljan kadulla matkalla jalkaisin samaan osoitteeseen ja nappaamme hänet kyytiin. Hauskoja yhteensattumia miljoonakaupungissa. Ruslan jatkaa matkaa, me kapuamme toiseen kerrokseen jossa palvelus pidetään. Sinne on turisteilta pääsy kielletty, mutta shortsipukuinen seurue saliin silti yrittää. Varsinkin shortsit muodostavat ylipääsemättömän esteen, mutta me hivuttaudumme heistä ohi.

Kirkko on täynnä kuten sunnuntaisin aina. Tiedän missä Titovit kirkossaan seisovat, oikealla ja sivummalla. Ja siellä Jevgeni eli Zhenja onkin. Tanjaa ei näy mutta heidän 9-vuotias poikansa, iloinen Oleg ilmestyy heti viereen. Supisimme uutisemme hiljaa, eivätkä ihmiset häiriinny. Oleg on paastonnut ja odottaa ehtoolliselle pääsyä. Sen jälkeen lähtisimme katsomaan taiteilijan työhuonetta.

Mutta missä Tanja? Hänet tavoitamme vasta ulkona, kun Zhenja on ensin näyttänyt kaikki ne ikonit joista hän pitää. Tanja tulee ja hymyilee jo kaukaa. Milaja Tanjushka. Hän on Oljan kummitäti ja heidän syleilynsä on lämmin kuin kesäpäivä ympärillämme. Samaa kohtelua saamme muutkin.

Oleg on talvesta muuttunut poika, todellinen nuori varsa, joka hyppelee ja  juoksee. Sellainen hän ei ole ennen ollutkaan. Kun kysyn, saan kuulla että koulua on enää kaksi päivää. Ja sitten, sitten alkaa pitkä loma, sillä koko perhe muuttaa kesäksi Peipsijärven rannalle datshalleen, joka joskus on onnekkaasti saatu hankituksi. Peipsi? Eestin suurin järvi kuuluu puoleksi myös Venäjälle. Raja kulkee keskeltä järveä.

3.

Titovien luona on tarkoitus katsastaa Zhenjan ja Tanjan uusimmat työt. Kyllä niitä taas onkin kertynyt. Tanja on todella ruvennut tekemään lisää ikoneita, hienoja kaikki. Zhenja taas maalaa tapetteja joita kiinalaiset Eremitaashin Rafael-huoneen innostamina ovat tilanneet. Ne ovat seinän kokoisia, käsinmaalattuja kuinka muutenkaan. Yksityiskohdista kiinnostun ja tietenkin pöllöistä, joilla jokaisella on oma karaktäärinsä. Kun kuolen, pitäisikö haudalleni laittaa pöllö, tuo viisauden ja tyhmyyden ikuinen kaksoissymboli.

Kerron että meillä on ohjelmaa koko päiväksi, mutta emme me syömättä pääse. Kotletteja ja perunamuusia salaatin kera, ja olisi soppaakin, vaan jätämme väliin. Iso kakku odottaa sitten teen kanssa. Juuri runsaalta aamiaiselta tulleina selvitämme sen minkä suinkin voimme.

Titoveilla on pieni puhuva ja laulava papukaija Golubtshik, joka vapaasti lentää huoneessa ja istuu milloin kenenkin olkapäälle. Ilkka ilmoittaa haluavansa sellaisen ja hetkeksi myös saa…

Koko Titovien perhe lähtee mukaamme Novaja Gollandijaan – Uuteen Hollantiin. Sen on laittanut uuteen uskoon oligarkki Roman Abramovitsh, mies joka omistaa myös Chelseyn jalkapalloseuran Englannissa, muttei äsken saanut viisumia voittojuhliin. Sanktiot! Mitään todellista niillä ei kuitenkaan saada aikaan.

Uusi Hollanti on joka vuosi vain tulossa paremmaksi, pietarilaisten ilmaiseksi olohuoneeksi. Miten hienoa että ihmisillä on paikka minne vapaasti saapua lapsineen. Lapsia täällä näkeekin kaikkialla, heille on jo laitettu vaikka mitä leikkipaikkoja. Elämä ei lopu vaan jatkuu juuri lasten kautta. Joka muuta luulee, erehtyy. Ja kun sen huomaa, on usein liian myöhäistä.

Kuljemme altaan ympäri, otan kuvan Tanjasta ja kummityttärestä.

Entiseen pyöreään vankilaan, nyttemmin Butylkaan eli Pulloon on avattu piskuisia ruoka- ja juomapaikkoja. Sieltä mekin saamme kahvit jotta jaksamme eteenpäin. Käväisemme vielä hakemassa paikan informaatiota sitä varten avatusta keskuksesta. Ja sitten koittaa aika erota Tanjasta ja Olegista. Hänen täytyy vielä harjoitella musiikkikoulun päättökonserttia varten. Meille hän soitti Bachia pianolla tuosta vain. Oleg pääsee nyt neljännelle luokalle. Ei vähä mitään.

Otan kuvia myös Arkasta, pääportista jonka on suunnitellut aikanaan ranskalainen arkkitehti Vallin de la Mothe. Kyllä se onkin vaikuttava. Nyt Kaaren voi kuvata viimein myös vanhan ja ennen niin salaisen linnakkeen sisältä.

 

Zhenja kulkee hetken mukanamme kohti Iisakin kirkkoa. Puistossa meidän tiemme eroavat, hänkin lähtee asioille, kun taas me jatkamme matkaa. Jälleen kerran yritän pyytää Zhenjaa, Tanjaa ja Olegia tulemaan visiitille Suomeen. Ehkä se vielä joskus onnistuu?

5.

Iisakin kirkon lippumyymälään on pitkät jonot. Kolme kassaa, kolme epämääräistä jonoa. Ilkka on toivonut pääsyä Iisakin kirkon torniin maisemia kuvaamaan ja Olja on suostunut kapuamaan sinne hänen kanssaan.

Me jäämme Annekan kanssa alas museon tiloihin. Istun penkillä, sillä kirkon entisöity koreus ei ole minua koskaan innostanut. Aivan sama Verikirkon kanssa. Hengittelen ja mietin elämää. Olen kuitenkin taas sovussa sen kanssa. Mikä jo on tapahtunut, sille en mitään voi. Mikä edessä odottaa, sitä taas en tiedä. Ja kuitenkin ihminen usein uskoo olevansa kaikkivoipa ja moni tieteenharjoittaja myös kaikentietävä. No, jokainen taaplaa tyylillään. Ihminen on sittenkin vain outo, rakastettava ja joka tavalla rajoittunut eläin.

Anneka on kiertänyt kirkon. Olen ihmetellyt sitä että vaikka se on luovutettu taas kirkon haltuun, museo jatkaa toimintaansa kuten ennenkin. Mutta Anneka kertoo että sivummalla on pienessä kappelissa palvelus meneillään. Ja niin onkin: kuoro on sydämeen käyvä myös siellä. Mahtaako Pietarin missään kirkossa olla huonoa kuoroa. Nämä ilmaiset konsertit ovat kerta kaikkiaan minun mieleeni. Uskoa en osaa, en kykene siihen, mutta hartautta ja pyhyyttä vaalin ja kunnioitan.

6.

Olja lähettää tekstiviestin ja kyselee missä olemme. Palaamme ovensuupenkille istumaan ja pian tapaamme heidät. Ilkasta näkee että kuvaaminen on onnistunut: Pietaria kuulemma jatkuu joka ainoaan ilmansuuntaan niin pitkälle kuin silmä kantaa ja sää on ollut kirkas ja hyvä. – Suurin kaupunki minkä koskaan olen nähnyt, Ilkka sanoo. Ja kotkan silmin ajatellen varmaan onkin.

Oljan täytyy hoittaa instituutin antama tehtävä vaikkei hän millään tahtoisi laskea meitä kolmea harhailemaan yksin kaupungille kohti Olesjaa ja Ruslania. Vakuutan monin tavoin tuntevani kaupungin – ja hieman sitä jo tunnenkin. Kun sitten istumme Olesjan ja Ruslanin kotona intialainen soppa edessämme, Olja lähettää vielä kyselevän viestin. Olja kulta. Kaikki, kaikki on juuri nyt parhain päin tässä maailmoista parhaimmassa.

Sonjalla on pian kaksivuotisjuhlansa. Anneka on kutonut hänelle kauniin takin ja sukat sekä ostanut lääkärintarvikkeet. Niistä kaikista syntyy suurta iloa. Lasit silmillä Sonja kulkee ja mittaa ihmisten verenpaineet. Minunkin. Miten kaksivuotias ymmärtää jo noin paljon?

Vielä liikuttavammaksi tilanne muuttuu, kun Sonetshka päättää yllättäen kavuta istumaan viereeni. Hän tulee ja tunkee kainalooni ja niin me hengitmme siinä unisonossa. Sitten me molemmat alamme leikkiä laseillamme, laitamme ne pöydälle ja taas silmillemme.

Lääkäri Sonja, potilas Hannu! Ja äkkiä Sonja kääntyy, kurottautuu minua kohti ja suutelee suulle. Se hämmentää ja sulattaa lopullisesti minut, vanhan piparjuuren (staryij hrenin).

Mitä muuta voin kuin sanoa: – No niin. Ja Sonja oppii sen heti ja toistaa. Näin kielitaitokin kehittyy.

7.

Ruslan haluaa välttämättä ajaa meidät kotiin, joksi hotellia täällä heti kutsuu. Lepäämme ja illalla teemme vielä pienen kävelyretken läpi rauhallisen kaupungin. Ihmisiä riittää, mutta rauhan tunne säilyy. Valkeat yöt – Belie notshi, ne ovat täällä nyt.

Pieni kevyt iltapala Ukropissa eli kasvisravintola Tillissä odottaa meitä, kun niin haluamme. Tilaa löytyy. Koristeet ovat hauskoja ja sieltä löytyy jopa mela johon on maalattu Suomen lippu. Se innostaa Ilkkaa, mestarimeloja Pete Pitkäsen isää.

Miten monta kertaa kävinkään Tillissä Svetan kanssa. Ruokalista on uusittu, mutta hyvää kaikki yhä on. Ja niin lähdemme kiertäen ja kaartaen kulkemaan kohti hotellia, unta ja uutta päivää.

Se koittaa ja sen myötä alkaa paluumatka Allegrolla Suomeen. Paljon on nähty lyhyessä ajassa, uuttakin on koettu. Miten tämän oikein sanoisi: Vaikka kaikki muuttuu, mikään ei muutu. Tai sitten toisinpäin: Vaikka mikään ei muutu, kaikki muuttuu. Kumpi noista valita, jos ihminen itse sen voi tehdä. Vai onko parempi antaa elämän vain virrata joen tavoin. Herakleitoksen sanoin ja niitä hieman muunnellen: samaan virtaan en koskaan enää voi astua.

P.S.

Kun aamulla kuljen Verikirkon takaisten kauppakojujen ohi, niistä useimmat on suljettu. Kaikissa kojun ovissa on sama kuva, mutta teksti on aina erilainen. Minut pysäyttää Platonin lause: ”Kun yrität tehdä toiset onnellisiksi, löydät oman onnesi.”

 

(21.5.2018)