1.

Tämän vuoden maaliskuussa Alpo Ruuth olisi täyttänyt 75 vuotta. Hän syntyi Helsingissä toisen maailmansodan aikana 1943 ja Helsingissä hän myös menehtyi. Väliin mahtui pieni poikkeama Kivistössä, jonka omakotitalon pihalla sain myös väliin istuskella. Mutta stadin kundi pysyi omana itsenään myös tuolla böndellä, vaikka alue toki Suur-Helsinkiin kuuluikin. Kerran Kallion kundi, aina Kallion kundi: Sörkan nyrkeistä saadut opetukset eivät koskaan unohdu. Minä joka synnyin puoli vuotta myöhemmin ja asuin lapsuuden ja osan nuoruutta Porthaninkadun ja Agricolankadun kulmassa saatan tämän osaltani vahvistaa.

Kurvi, joka tuolla vieressä on, kuului Alpon maailmaan. ”Kun olet asunut viisitoista vuotta Kurvin kulmilla, olet nähnyt koko elämän” Alpi totesi, ja elämää laidasta laitaan Kalliossa ja Sörkassa sodan jälkeen totisesti näki. Työläisten kaupunginosa oli voimissaan. Rahasta oli aina pulaa, ihmisistä ei. Vaan elettävä oli köyhänkin. Talot ovat Kalliossa edelleen suureksi osaksi samoja, vain niiden asujamisto on lähes täydellisesti vaihtunut. Lapsia kuhisevat pihat ja kadut ovat pääosin muuttuneet punavihreän nuorison bilekentiksi. Talossa, jossa itse asuin ei enää ole ainoatakaan lasta, keinukin on siksi sen pihalta poistettu samoin kuin läheisestä puistosta. Tilalle on tuotu kukkaistutuksia.

Sain kuitenkin kuulla, että entisessä kotitalossani on sentään taas kaksi vauvaa. Onnea! Toivottavasti he siellä myös voivat varttua.

Ei tarvitse kuin avata Alpon kirjat, kun vanha Kallio, minun Kallioni, herää jälleen eloon. Jos Arvo Turiainen oli Sörkan giba, niin Alpo taas oli mitä täysverisin Kallion kundi. Se kieli jota hän mielessään ja kirjoissaan käytti, pysyi elävänä myös kuoleman jälkeen. Slangiksi hän ei sitä itse edes kutsunut, olihan kyse siitä aidosta puhemaailmasta, jonka piirissä Alpi varttui.

2.

Suutarin poika kävi oppikoulua eli Kallion korkeimman mäen päällä sijaitsevaa Tossua kolmisen vuotta, mutta sitten ympäröivä maailma vei. Tästä kertoo hänen kenties rakastetuin teoksensa Kämppä (1969). Oppikoulun voitti elämän koulu. Raha oli hankittava omin käsin jo varhain ja kaikkea oli yritettävä.

Suutarin ammatin hän sai suoraan omalta isältään. Muistan miten kerran Kirjailijaliiton delegaation mukana Venäjällä näimme Tolstoin museossa herra kreivin itse tekemiä kenkiä. Ne huvittivat suuresti Alpoa, ei jälkeäkään käsityöläistaidoista! Eila Kivikkaho joka myös oli suutarin lapsi, taas sai Alpon kerran sanattomaksi, kun Kvikk-Eila totesi, että he kumpikin olivat kasvaneet suutarin vasaran naputtavassa rytmissä, mikä oli jäänyt kieleen. Tämä sekä nauratti että myös mietitytti Alpoa, kun hän siitä minulle kertoi. Otsan ryppy vallan syveni ja parta tärähti, kun hän jäi sitä suureen ääneen ihmettelemään.

3.

Ihmisenä tämä raskaan proosan leveä mestari oli voimainsa päivinäkin mitä lempein, ei lainkaan vankan ulkonäkönsä kaltainen.

Ajattelen, että hänessä sykki sydän, joka rakasti elämää, varsinkin sen varjopuolen asukkaita, koska heidän joukossaan hän oli kasvanut. Dostojevski ja Majakovski Sörkan tapaan. Vappuna Alpo oli mahtava näky kun hän kulki pitkin Espaa Kiilan punaista lippua kantaen.  – Tule mukaan, hän usein huusi minulle, joka seisoin kadun reunalla ja siellä silloin myös pysyin. Alpo käytti sen sanoessaan kieltä joka oli toiselle kalliolaiselle tutumpaa. Vaan en siteeraa sitä nyt tämän kummemmin. Tyylin ja alatyylin hiuksenhieno viiva säilyi aina kirjoissa, vaikka puhe virtasikin väliin vapaana.

Kun sairauskohtaus vei osan kävelykykyä ja aluksi puhekykyäkin, mikään ei miehessä sinänsä muuttunut. Vain ihmisten suhtautuminen häneen muuttui, häntä alettiin kohdella toisin, alentuvammin. Alpi näki sen, tunsi sen – ja kesti sen. Kallion kundi, taas kerran. Punalippu vaihtui vain keppiin, hitaaseen kävelyyn pitkin Bulevardia, josta Ruoholahteen muuttanut eteni ruskea pitkä nahkatakki yllään kohti varsinaista päämääräänsä eli Juttutupaa.

Siellä hän oli omiensa luona, kotonaan, maailmassa joka hänet hyväksyi myös rampana. Yhdelle ystävälleen hän kirjoitti omistuksen Korpraali Juliniin: ”Parhaat säilyy, heikot jää, sellaista on elämä tää.” Ironia on itse asiassa moniselitteistä. Kuuluvatko heikot parhaisiin, vai jäävätkö he kokonaan taakse, siihen vastannee nyky-yhteiskuntamme.

4.

Alpin ystävyydestä olen yhä otettu. Muistoista monet liittyvät mereen, sillä merta Alpo rakasti ja mereen hänen tuhkansa siroteltiin. Meri näkyy jopa tuolta Katri Valan puiston korkeimmalta kallionyppylältä, kävin sen varta vasten todentamassa. Mies, joka ei osannut ajaa autoa, hoiti moottoriveneitä kuin ammattilainen ainakin. Kun Alpi kerran sai kyytiin meidän lisäksemme myös Eduard Uspenskin, tämä ihaili silmät pyöreinä Alpon navigointitaitoa. Olin tulkkina helisemässä, kun molemmat kilvan tahtoivat vakuuttaa toisilleen asioita, joiden nopeus ja into ylittivät kaikki kielelliset kykyni.

Muistoja, muistoja. Armenian pääkaupungissa Jerevanissa olimme yhdessä Kirjailijaliiton valtuuskunnassa ja kävimme ystäväni Svetlana Hagertin kotona. Hänen appensa istui pöydän ääressä pyjama yllään ja meille tarjottiin mulperipuun marjoista keitettyä pontikkaa. Kun kävi ilmi että piskuinen appi oli taistellut Kurskin mutkassa panssarieverstinä, ei Alpon kysymystulvalle löytynyt rajoja. Onneksi Petroskoin tyttö ja Armeniaan naitu Svetlana pystyi silloin hoitamaan tulkin tehtävät, minä olin enää kuunteluoppilas. Herrat olivat vasta päässeet sotimisen alkuun, kun jouduimme pakottamaan Alpon takaisin delegaation ruotuun.

Helpompaa oli Hämeen metsissä, jossa muutaman kerran kävimme kevätlaavulla. Kariston Jaska isännöi, Erno Paasilinna, Alpo, Antti Tuuri ja minä muodostimme retkueen. Puhumista ja väittelyä Alpo rakasti. Viimeinen näky, minkä ennen nukahtamista muistan liittyi Alpon ja Jaskan hahmoihin, kun nämä kiistelivät rakotulen loimussa. Siihen oli aihetta, edustihan Kariston Jaska silloista kapitalismia. Heidän sanailunsa kehtolauluun nukahdin ja Alpo oli äänessä yhä kun aamulla avasin silmäni. Vain Jaska ja rakotuli olivat sammuneet.

5.

Tänään Alpilla on taas uusi virstanpylväs edessään, kun Alpo Ruuthin polku nyt virallisesti avataan. Paikalla on niin sukua kuin ystäviä ja suku kokoontui tienviitan alle kuvattavaksi. Heitä riittää. Jälki on jäänyt ja pysyy.

Stadin Kundin arvonimi Alpo Ruuthille suotiin vuonna 2001. Ja vuotta ennen kuolemaansa Alpo julkaisi myös viimeisen kirjansa Kallion kundi ei kuole. Enteellinen kirjan nimi on osoittautunut todeksi. Ihminen ei kuole niin kauan kuin yksikin muistaa hänet. Ja tämän stadin kundin me muistamme. Ihmisiä hän rakasti ja monet rakastivat häntä loppuun saakka. Kirjat elävät ja niiden myötä Alpokin pysyy elossa entistä kauemmin. Polku on hyvä nimi tälle kevyen liikenteen väylälle. Omaa polkuaan Alpi kulki aina, lopulta haltaten, kuten itse sanoi, mutta hän ei jäänyt istumaan, vaan eteni. Paitsi ettei koskaan kuole, ei Kallion kundi myöskään anna periksi. Samaan hän tahtoo meitä muitakin edelleen opastaa.

(Puhe, pidetty Alpo Ruuthin polun avajaisissa Kalliossa, polun ja Käenkujan risteyksessä 16. 5. 2018)

P.S.

Kallion kirjasto reagoi ilahduttavan nopeasti Alpo Ruuthin polkuun. Polulle johdattavat nyt myös hänen kirjansa. Vapaasti ja ilmaiseksi lainattavissa Helsingin sympaattisimmasta kirjastosta.

(17.5.2018)