1.

Kevään aurinko herättää ihmiset. Mykät sinne tänne pää kyyryssä vaeltavat laumat muutttuvat häliseviksi yksilöiksi, jotka yrittävät hyppiä yli terassien aitojenkin. Muutoksen näkee myös kalenterista. Pimeässä kyyhötetään ja kuin varjellaan uunissa vaisusti palavaa tulta, kevään valossa herätään ja otetaan yhteyttä ystäviin, ehdotellaan jopa tapaamista. Niinpä viikko, jonka ennen saattoi katkaista lähinnä pari tuntia tennistä ja italian oppitunti, on äkkiä täynnä kuin Turusen pyssy.

2.

En ole vieläkään todella ottanut selvää, mitä tämä äitini hokema oikein todella tarkoittaa. Pyssy (Martti)  Turunen oli aikanaan tunnettu kuoronjohtaja ja säveltäjä jonka muistetuin sävellys lienee laulu Me käymme joulun viettohon. Wikipedia ei liitä lausumaa häneen. Joku aivan toinen Turunen on 1700-luvulla ollut ryöstöretkellä niin ahne, että on työntänyt pyssyn piipunkin täyteen rahaa eikä ole pystynyt ampumaan rajalla kunnialaukauksia. Tuntuu haetulta, lähteenä on 1997 julkaistu luonnonsuojelukirja. Legendat ja myytit ovat aina hankalia. Minulle lause liittyy yhtä kaikki aina kuoronjohtajaan, joka tapasi kuulemma olla täynnä intoa. Miten vain,  sanonta ei elä enää kauaa. Nykypolvea tämmöiset vertaukset eivät tunnu lainkaan kiinnostavan.

3.

Kun vieraat saapuvat, ohjelma alkaa. Vaikka oli jo lauantai-ilta, saatoimme syödä ulkona. Loimulohta ja uusia perunoita (italialaisia), hollandaise-kastiketta ja salaattia. Se on venäjäksi salatik, tuttu sana siis. Ilta oli rauhaisa, mikä lienee myös kirjan nimi, sotakirjan nimenomaan. Ja varsinkin neuvostoaikaisen elokuvan, kun siihen alkuun vielä liittää sanan ja. Meillä se ”ja” tarkoittaa ynnää, venäjäksi minua itseäni: JA! Mutta egomme eivät olleet nyt esillä, kuten yhden vasta näkemäni kuskin, jonka auton takaosaan oli omin kirjaimin laitettu viesti muille. Siinä todella eteni EGO-DIESEL.

Me istuimme pihalla, söimme ja puhuimme, olimmehan tavanneet toisemme viimeksi Svetan hautajaisissa ja sitten muistotilaisuudessa. Ja kuinka ollakaan puhuimme Svetasta. Näinkin vaimoni on yhä elossa. Hän oli ollut Nadjan paras ystävä, vaikka kuten Nadja sanoi, siirtyi minut tavattuaan vähitellen Suomeen, minkä hän Svetalle lopulta soi, kun näki miten onnellinen tämä oli. Nyt Suomi on hänelle myös Svetan maa.

4.

Sunnuntai oli aikanaan todella pyhä päivä. Nykyään sellaisia ei enää ole, joka ainoa hetki on jossain jokin kauppa auki ja ihmisillä kiire hiljentymään ostoksille. Luin, että öisin auki oleva Kannelmäen Prisma myy paljon miesten vaatteita silloin. Kiintoisaa. Ehkä mies parka voi sovittaa itse haluamaansa kaljasaavin peitettä rauhassa vailla läheisten arvioivia katseita ja sanoja.

Meidän kiireemme eivät olleet sellaisia. Suunnitelmat olivat hyvin yksinkertaisia: menemme äitienpäivälounaalle Lohjan Sushi Houseen, ajamme sitten tyttöjen pyynnöstä Fiskarsiin ja palaamme kotiin.

Näin myös alkuun tapahtui. Sushi Housessa oli ja on sunnuntaibuffet, jonka etuna valikoiman runsaus. Mikä toisaalta on myös haitta. Vaikka söisin kuinka vähän, vaikka lautasella olisi vain muuta sushi ja maki ja sitten toisella aavistus muuta ruokaa, ähky seuraa.

Mutta siitä ei sen enempää. Muistan buffeteista aina Veijo Meren tarinan Viiden dollarin ruokapaikka. Hän jos kuka tiesi, miten ylensyönnistä (ja Amerikankokemuksestaan) kirjoittaa.

5.

Fiskarsiin ei ole liian pitkä matka, sinne vie tuttu tie, jota reunusti kevään helein vihreys juuri nyt. Sekin oli valoa. Ensin Lohjalta Karjaalle, sitten sieltä Pohjaan ja käännös oikeaan, nyt! Ja niin siitä piankin alkoi Fiskarsin jokilaakson maisema, kaunis kuin menneen ajan taulu.

Auton lämpömittari näytti että ulkona lämpöä oli jo 27 astetta. Se tuntui mahdottomalta. Mutta totta se oli. Onneksi olin jättänyt pitkähihaiset viimeinkin kotiin.

Parkkipaikat olivat lähes täynnä, mutta tilaa löytyi lopulta kummankin autolle. Niin aloimme tutun vaelluksen läpi Onoman ja päädyimme Fiskarsin myymälään. Minä katsoin, he katsoivat. Suuret oksasakset jäivät Kirimille matkamuistoksi. Vakuutin niiden toimivan, olihan minulla niitä jo vuosien kokoelma… Olja kuvasi kaikkea mikä designiin vivahtikin, teki retkestä oman opintomatkansa. Ja kun vielä menimme Kuparipajan näyttelyyn About Clay, saatoimme sanoa, että näimme mitä kaikkea savesta voi saada aikaan. Turistin työ oli jälleen tehty.

6.

Hauska ja kiintoisa oli Kuparipajan uusi näyttely  taas, paikalla vasta vähän ihmisiä. Lauantaina se oli vasta virallisesti avattu. Meillä oli siis tilaa ihmetellä, liikkua, katsoa, valita savesta tehdyistä todella erilaisista esineistä ja taideteoksista mieleisemme.

Minua kiinnostivat muutamat ihmishahmot, isot päät ja varsinkin  Simonssonin Tutkimusmatkailija, joka tuijottaa vihreyttä jota kantoi sitä myös repussa selässään, ehkä käsittämättään.

Matka tuntemattomaan, voisi siis alkaa jo itsestä? Näin ajatellen nyt.

Sen vastapainoksi löytyi Päivi Rintaniemen savityön munankuorimainen hauraus.

Toisaalla odottivat italialaisen Neron eli Alessandro Nerettin eläinhahmot omanlaisine kasvoineen.

Jokaiselle oli jotakin, sen ymmärsin kun kuuntelin retkueemme mielipiteitä. Huumorikaan ei ollut kiellettyä. Savi on raskaan tuntuinen materiaali, mutta voi taipua moneksi, kun taivuttajia riittää.

Nadja kuvasi tyttöjä Kuparipajan sillalla, minä heitä kolmea.

7.

Paluumatkalla teimme vielä pienen pyörähdyksen tuntemattomaan kuin tutkimusmatkailijat ainakin. Se johtui Oljan pyynnöstä. Hän oli aikanaan vaikuttunut Tavelan suuresta hiidenkirnusta. Tie sinne ei sovellu oikein edes ohittamiseen ja parkkipaikka on pieni, mutta ketään emme kuitenkaan kohdanneet.

Kipusimme jyrkähköä mäkeä ja kuljimme sitten metsässä, joka oli äänetön, vanha, kaunis. Ei linnun lintua missään. Ovatko linnut kuolleet, onko nyt viimein koittanut se Rachel Carsonin kirjan Äänetön kevät, jota aikanaan 1962 hämmästeltiin. Sitä aprikoin taas. Voiko muutos huonoon sittenkin olla näin äkkinäinen ja jyrkkä?

Hiidenkirnu odotti meitä. Sen pohjalla lepäsi yhä synkkää mustaa vettä. Pirunmyllyn kaivertanut valtaisa kivi tai kivet olivat jo tuhansia vuosia sitten itse hankauksessa pienentyneet ja lopulta kadonneet niin kuin jäätikön virtakin. Mutta kirnu itse oli ja pysyi. Tyhjä tila oli siinä kuin ikuisuuden symbolina.

Otin kuvan ja toisenkin. Kun ei pidä päiväkirjaa, ovat kuvat muistin tukena.

Kotiin palattuamme joimme taas teetä ulkona. Linnut pitivät onneksi vielä meillä ääntä. Satakielikin yhä, ja kaulushaikara. Se kumauttelee kolme, neljä kertaa, ei koskaan viittä, vaikka Kirim sitä miten laski ja odotti.

Ei siinä kaikki, myös hyttyset alkoivat meitä kiusata. Hyttysiä äitienpäivänä! Koskaan ennen en ole tätä iloa  kohdannut. Mutta niin kai on, että missä paratiisi, siellä myös käärme ja piru. Ei kylläkään mikä tahansa saatana, vaan itsensä Simbergin surumielinen piruparka. Yhden hänen kuvansa perusteella ne silti  kykenevät joskus jopa piirileikkiin elämän kanssa.

(14.5.2018)