Kotona olen ja mikä voi olla sen parempaa. Pariisi on hyvä muisto, mutta edessäpäin ovat tulevat juhlat, kuten Jyrki Pellinen runokokoelmansa nimessä aikanaan ilmoitti. Niihin tähtään.

Paras muistoni Pariisista on yllättäen hetki Boulevard Saint Germainilla, kahvilassa jonka nimeäkään en muista. Meillä oli enää tunti aikaa ennen lähtöä hotellilta lentokentälle. Kylmien päivien jälkeen tuli sentään edes suomenlämmin ilma, noin 17 plussaa.  Ja sitten aurinko puhkoi pilviä, alkoi paistaa aivan siniseltä taivaalta. Sanoin Oljalle että nyt istumme alas, juomme viimeiset lasilliset omenamehua. Eikä hänellä ollut mitään sitä vastaan.

Terassilla ei ollut meidän lisäksemme kuin pari ihmistä, autotkin ajoivat jollain lailla hiljempaa. Mehuun oli laitettu pillit. Imin mehua pillillä, kai niin piti tehdä? Pian pillit kielletään, ainakin muoviset.

Parempaa omenoista tuoreena puristettua mehua kuin Ranskassa en valitettavasti ole saanut missään. Sammatissa oli hetken kunnon puristamo, mutta jonnekin se katosi. Purkkimehut ovat silkkaa litkua.

Istuimme siinä hetken ikään kuin edes istumatta, ajattelemme kumpikin niitä näitä, Kivikkahon puntarpäitä. Zen ja Pariisin rauha.

Joutilas oli todellakin hetki, unelmia auringossa, ei kiirettä minnekään. Kunnes havahduin siihen, että oli aika hakea laukut hotellilta ja istahtaa taksiin: junat eivät vieläkään kulkeneet.

Lähdimme ja kuljimme rauhassa Rue des Ecoles´ille, Sorbonnen ohi. En äkkiä hermostunut mistään, siitäkään että lentoasemalle ajetetaessa yksi ainoa piskuinen kolari oli hetkessä muuttanut pikatien etanan vauhdilla matelevaksi puuroksi. En hermostunut edes silloin kun minua pengottiin vähintään kymmenisen minuuttia turvatarkastuksessa, vaikka olin jopa harjoitellut hanche artficielle -termin eli keinolonkan ääntämistä. Katin kontit, se näköjään vain lisäsi vettä myllyyn. Jos miehestä lähtee näin voimakas metallisignaali, hän on vaarallinen. Hyvä ettei minua siinä aivan kelteisilleni riisuttu. Mutta pienestä aurinkohetkestä ulkoterassilla pidin siltikin kiinni. Ja pidän yhä. Maailma on tällainen paikka: emme näköjään koskaan heti tiedä, mikä kaikessa parasta on.

(3.5.2018)