1.

Herään Pariisiin yössä parikin kertaa kadun ääniin, jotka kuitenkin ovat miellyttävän vaimeita. Muutama auto, moottoripyörä kerran, iloisten nuorten huutoja kello kolme aamulla. Onhan tässä lähellä kaikki mikä opiskeluun viittaa: Sorbonne ennen kaikkea. Mieliala on siis mitä parhain, varsinkin kun hotelli itse on yllättävän hiljainen. Se nukkuu nukkuu niin kuin Tshehovin Arossa Jegorushkan isoäiti.

2.

Alku lentoasemalla ei ensin luvannut hyvää. Lentoamme oli ainoana siirretty kaksi tuntia ja ajattelin että Olja kokee sen pahana enteenä. Mutta vielä mitä. Hän harhaili lentoaseman shopping-paratiisissa ensin tunnin ja palasi tyhjin käsin mutta rohkeni mennä vielä uudestaan ja löysi jo pieniä lahjoja ystävilleen. Minä istuin sen ajan läppäri sylissä töitä tehden ja sitten keskustellen oululaisen Sirpan kanssa joka palasi Roomasta ja odotti Oulun lentoa. Mukava ihminen. Mukavia ovat ihmiset tässä maailmassa, kun voivat, saavat ja haluavat olla juuri sellaisia kuin ovat.

3.

Lennon siirtymisen syykin selvisi: edellinen kone jouduttiin lähettämään huoltoon ja uutta piti taivaalta odottaa ja siistiä matkustuskuntoon. Mekin tankkasimme. Jotain oli hyvä saada varastoon.

Viivästyksen syynä eivät siis olleet Pariisin lakot, mikä tieto huojensi. Lento lähti, matka taittui, Olja katsoi pilviä, unelmoi ja minä tartuin ranskaa oppiakseni kirjaan joka aina oli jäänyt kesken: Beckett ja hänen varmaankin kuuluisin näytelmänsä En attendant Godot. Vuonna 1952 painettu teos on ollut hyllyssäni kauan ja odottanut että alan sitäkin viimein lukea. Mieleeni oli jäänyt vain Kansallisteatterin noin 50 vuotta vanha esitys jossa Tarmo Manni melskasi.

4.

Miksi Beckett tarttui mukaan matkalle. Siksi että vuonna 1962 ensimmäistä kertaa Pariisissa käydessäni ja viettäessäni kaupungissa peräti kaksi rahatonta kuukautta, näin hänet. En miestä silloin tuntenut, tiennyt hänestä mitään. Se sivistymättömyys hämmästytti englantilaisia laulajapoikia, Trinity-collegen kasvatteja Mikea ja Ronaldia joiden kanssa liikuin. Tunsin hieman häpeää, joten kotiin palattua oli otettava miehestä selvä. Ja sitä jatkan yhä. Englannin jälkeen Beckett alkoi Pariisissa kirjoittaa ranskaksi ja niinpä istun koneessa ja luen ranskaa ja odotan Esgargot´n eli Gogon ja Vladimirin eli Didin kanssa Godot´a samalla epäuskoisella innolla kuin uskovainen Vapahtajaa.

Hyvä kirja, hyvä näytelmä, joskin todella vaikea esittää. Pääsin aina toisen näytöksen alkuun, kunnes aloimme laskeutua. Mieleen jäi jo moni asia ja kohtaus ja nauroin kun Vladimir alkaa kuvata, miten he kapuaisivat Eiffel-torniin, heittäytyvät sieltä ylväästi alas käsi kädessä. ”Olisimmepa me hieno näky. Mutta nyt se on liian myöhäistä. Eihän meitä edes päästettäisi nousemaan sinne.”

Elämää voi esittää myös symbolisen kerronnan kautta, voi, jos osaa. Jos osaa, voi tehdä mahdottomastakin mahdollisen.

Kun laskeudumme, alkaa lentokoneen tv-ruutu näyttää maisemaa. Kauniita abtrakteja maalauksia.

5.

Pääsemme lentoasemalle, kuljemme suoraan Sortie-viittojen opastamana uloskäynnille taksijonoon. Junat eivät kulje. Mutta eipä taksijonossa ole suureksi ihmeekseni meidän lisäksemme ketään. Iloinen tumma tyttö viittaa meitä mustaan autoon, musta auto on Lexus jota yhtä tumma Afrikan poika ajaa ja sinne hiljaisuuteen istahdamme. Ja auto lähtee saman tien. Osoitteemme eli katu Boul´Michin lähellä on hänelle tuttu. Navigaattoria ei tarvita.

Poika alkaa puhua ja kysyy heti mitä ajattelen Macronista. Sanon etten oikein tiedä onko minun sopivaa sanoa hänestä jotain negatiivista, mutta sepä vasta onkin vettä myllyyn. Vaimeaa on ollut oma kritiikkini. ”Tyhjä pää, jonka läpi kaikki tuulet kulkevat” on lievintä mitä kuskimme sanoo. Heitän soppaan mukaan pari omaakin ajatustani ja Olja kuuntelee ja yrittää saada kouluranskansa kautta jutustamme kiinni. Ja matka taittuu, äkkiä on edessämme vanha Pariisi ja hevoskastanjien rivit täydessä kukassa. Olemme tulleet suoraan kevääseen!

6.

Lexus tai ei, hinta on lentoasemalta kaupunkiin aina sama ja kiinteä, lailla määrätty. Puristamme käsiä. Hotellista löytyy tilattu huone. Respan tyttö osaa venäjääkin kun kuulee puheemme Oljan kanssa. Olen Oljalle kertonut että aikanaan liki ensimmäisiä ranskankielisiä lauseita joita luonnonmenetelmällä opin oli vihainen huudahdus tiskin madamelta: ”Monsieur, ou é la clé dix-huit – Missä on avain 18?” Kerron naurahtaen, että avaimet olivat silloin mekaanisia ja niiden perässä isot pallukat. Ne piti aina jättää respaan. Vaan ihan sama systeemi on edelleen tässä hotellissa! Nyt avaimessa vain on kulunut raskas metalliperä jossa numero 14…

Ranska on Ranska. Saman saamme kokea kävelyretkemme jälkeen kun lopulta istahdamme illalliselle perigordilaiseen nurkkaravintolaan. Pöytävarausta ei ole ja varauskirja iso ja nuhruinen ja käsin yhä täytettävä. Mutta tilaa löytyy, kun maltamme odottaa. Ruoka siellä on mainiota ja annokset sellaiset että päätä huimaa. Itse tilaan andouilletten, sisälmysmakkaran. Se on jo komea.

Oljalle taas löytyy entrecote. Se on niin iso että peittää kokonaan lautasen jolle vain vaivoin mahtuvat fritit ja bearnaise-kastike. Mieleen muistuvat Tehtaankadun legendaarisen Keitaan wieninleikkeet. Mutta Olja pitää lihasta ja entrecote katoaa. Ainoa tyylirike lienee se että minä juon vettä ja Olja omenamehua bio. Kaikkien ranskalaisten pöydillä on pullo viiniä, jos toinenkin. Onhan lauantai-ilta.

7.

Ruokaa tarvitsimme, sillä olimme sitä ennen tehneet kiertomatkan, jotta ensikertalainen Olja saisi pienen käsityksen Pariisista. Aloimme sen kulkemalla  Notre-Damen taakse, sitten siltaa pitkin Ilé-Saint-Lousille ja sen rantaa. Pysähdymme kun näemme juhlan ja kuulemme musiikkia. Miten se on niin tuttua? Sana ”hengaillaan” toistuu, laulu tulee pikku radiosta ja sen levyltä ja ihmiset laulavat ja hyppivät mukana. Yhdellä rouvista on vitivalkea ylioppilaslakki päässä. Olemme osuneet Pariisin suomalaisten traditionaaliseen vappujuhlaan. Se kuulemma pidetään aina saman niemen kärjessä. Heimolaisen tunnistaa missä tahansa.

Matkamme on lopulta pitkä. Ruokahalu kasvaa syödessä. Ensin Vert-Galant, nuoruuteni muistot. Sitten oikealle, joen toisen haaran yli. Louvre on pian edessä, sitten Tuileries´n puisto. Palaamme Pont-Des-Artsin kävelysiltaa, jonka lankut alkavat vaikuttaa niin haperoilta että jonain päivänä jokeen rysähtää lihava turisti. Vert-Galant näkyy sillalta kaikessa kauneudessaan ja ison itkupajun kaihossaan. Bateau-Mouche ajaa sillan  alta. – Kapitalist, me huusimme silloin 60-luvun alussa. Ja samaa huudan mielessäni kyllä yhä. Pienen puolella suurta vastaan, köyhän puolella aina. Eikö se sentään ole ihmisen tehtävä?

8.

Alan etsiä Rue de Bucin kulmia, kahvila le Contia joka lopulta löytyy, tuo nuoruuteni lähes ainoa kahvila. Mutta se on suljettu, lopetettu, peitetty täysin pahveilla joissa mainoksia! Vain kilpi on jäljellä!

Pyhäinhäväistys. Le Procopessa, yli 300 vuotta toimineessa ravintolassa taas on täppösen täyttä. Suunnistamme siksi eteenpäin ja johdatan askeleet kohti Luxembourgin puistoa. Se on auki enää viisi minuttia, vahti sanoo, mutta ehdimme ainakin Edelfeltin maalauksessa näkyvän valtaisen suihkulähteen äärelle ja näemme myös Pyhän Genevieven, Pariisin suojeluspyhimyksen patsaan.

Ja siihen on nähtävyyksien katsominen hyvä lopettaa. Oljan ilme alkaa olla sellainen, että nyt riittää. Onneksi hotelli on lähellä. Ja ravintola aivan sen vieressä. Turistin työ on siten lähes pulkassa.

9.

Nyt on sunnuntaiaamu, edessä uusi seikkailukas päivä. Pian herätän Oljan ja menemme syömään petit dejeuner´n. Ja sitten. Sitten ei muuta kuin en avant. Luultavimmin ensin Notre-Damen messuun ja sitten Quai Branlyn museoon. Siitä joen yli katsomaan Monet´n lumpeet Orangeriessa. Kyllä tämäkin päivä tästä lähtee kohta kulumaan.

Kuvia olen ottanut paljon, mutta kun yritän niitä lähettää, ei data juuri liiku, sanat vain. Heikko on hotellimme wi-fi. Niinpä moni kertomus täältä nyt saattaa jäädä kokonaan ilman kuvia. Ranska on Ranska taas. Ora et labora – rukoile ja tee työtä -menetelmällä jotkut onnistuvat. Mutta muutkin kuvat säilyvät koneella ja kun pääsemme kotiin, laitan parhaat niistäkin  paikoilleen. Viimeiseksi kuvaksi saan muiston luonnon voimista sivukadulla. Herkät pienet kukat tunkevat jopa Pariisissa asfaltin läpi. Heikko voi voittaa vahvan, kun tahtoa on.

 

(29.4.2018)