1.

Joskus aika hupenee vain. Mitä siitä jää, muutama muisto? Kuten usein nuo muistot ovat haipuvia ja haaltuvan keveitä, ja vain joskus sellaisia että ne syvenevät vuosien myötä. Silloin ne aina näyttävät liittyvän ihmisiin, jotka ovat olleet tärkeitä muistelijalle – ja yhä ovat. Vaikka kyseiset henkilöt olisivat jo aikaa poistuneet tästä ihmisten maailmasta.

2.

Mennyt viikko toi viimeinkin kevään. Yöt voivat edelleen olla kylmiä, nytkin tuolla on ollut pari astetta pakkasta ja laaksossa tulvaveden päällä ohuenohut jääkuori. Mutta aurinko on jo noussut ja kohta vesi läikkyy taas sulana. Kun kävin ulkona ottamassa valokuvan, kuulin myös punarinnan laulun. Mustarastas jatkaa sekin esityksiään.

Katsomo ei tällä mäellä ole loppuunmyyty, mutta minä olen lähes aina paikalla. Kurjet ovat asettuneet takasuolle, ne huutavat kuten joutsenet jotka joiluen lentävät vielä jokea pitkin järvelle ja takaisin tulevaa kotia etsien. Näistä äänistä Sibeliuskin juopui, jos vähän muustakin. Uskon että pian näen töyhtöhyypän, kun lähden ajamaan kohti Lohjaa, ehkä jopa kiurun, pellot alkavat olla paljaita. Ensimmäinen leskenlehti lienee myös elämys. Ja kun kuluu viikko pari ja jos lämpö jatkuu tällaisena on talomme mäki sinivuokkoja täynnä. Mitä kaikkea hyvää onkaan edessä!

Sinivuokot ensin, valkovuokot sitten. Ne kuuluivat ennen perinteisesti äitienpäivään, jolloin niitä lapsena ennen kerättiin ja vietiin rakkaalle äidille. Tämä lienee jo kiellettyä kansanperinnettä. Mutta ajatus ja mielikuva säilyvät vielä pitkään.

3.

Sunnuntaina istuin Talissa tennistä katsomassa. Suomi kamppaili noususta Davis Cupin Afrikan ryhmän etujoukkoihin, joista se aiemmin tipahti. Nyt vastassa oli Liettua. Nelinpelissä Henri Kontinen teki hyvää työtä Harri Heliövaaran kanssa. Alkuun näytti siltä että pelistä tulisi pelkkä syöttökilpailu, mutta jonkin verran ihan näyttäviä pallorallejakin saimme seurata. Ja aivan lopulta nuori lahjakkuus Emil Ruusuvuori varmisti Suomen nousun voitollaan. Kapteenimme eli tuo Suomen kaikkien aikojen tähänastinen paras tennispelaaja Jarkko Nieminen saattoi olla joukkoonsa ja ehkä itseensäkin tyytyväinen.

4.

Lippumme olivat B-katsomoon, jossa katsojan selkää koetellaan. Tali oli täppösen täynnä ja vastapäinen A-katsomo selkänojineen oli täyttynyt ensin. Tunnelmaa yritettiin kohottaa kattoon kaikin tavoin, ihmisille oli jaeltu ties mitä ääntä päästävää rihkamaa. Jari Hedman tavoilleen uskollisena pyysi ihmisiä meluamaan, huutamaan ja tömistämään jalkojaan. Niinpä selkääni potki vanhempi herra moneen kertaan ja edessämme istuvat kaksi pariskuntaa huusivat ja nousivat ja huitoivat ja elivät mukana kuin jalkapallo-ottelussa Italia-Englanti.

Itse olisin kyllä tullut toimeen vähemmällä melulla. Peliä sinne kuitenkin oli tultu katsomaan? Kun ihmettelin asiaa, sain vastauksen että Tennisliitto on toivonut tällaista. Hm. Elävöittämiseksikö sitä kutsutaan? Minä taas ajattelen, että televisiosta jo liiankin tuttu idiotismi (höpötys, hihitys, kiljunta, riehunta ja toisten häiritseminen)  leviää vähitellen  kaikkialle. Siinäpä uusi syöpä jota vastaan ei vielä ole keksitty ainoatakaan lääkettä.

5.

Kun omat työt alkavat hetkeksi olla vaiheessaan, on tullut aika tarttua toisten kirjoihin. Olli Jalonen on kirjoittanut romaanin Taivaanpallo (Otava, 2018). Saint Helenan syrjäinen saari, jolla Jalonen itse on käynyt, on tapahtumien näyttämönä, tai oikeastaan se on taivas, niin todellinen kuin kuviteltu; haaveksittu maailma, joka näkyy ulottuvan aina vain kauemmas sitä mukaa kuin tekniikka kehittyy. Kirja kertoo sekä ihmisen kasvusta että siitä miten maailmassa aina on jotain uutta löydettävää. Näin minä teoksen tulkitsen.

Kertoja Angus pääsee lopulta herra tähtitieteilijä Halleyn lähipiiriin ja oppii tällä matkalla jotain ainakin itsestään. Ilman kehitystä ei ole kasvua. Ilman kasvua ei ole muutosta. Juuri sitä ihmiskunta tarvitsisi kipeämmin kuin ehkä koskaan. Näihin sanoihin Jalonen kirjansa lopettaa: ”En tiedä kuinka kaukana herra Halley on maapallolla käynyt mutta ainakin hän tietää minne sen reuna ulottuu ja tahtoo sinne. Sellaisen ihmisestä näkee että mitä tahtoo niin sitä kohti. Minäkin tahdon.”

Sitä pitäisi meidän kaikkien yhä aina tahtoa.

Jalonen on koko elämänsä kirjoittanut todella hyvin, esikoisesta eli Unien taustasta (Otava, 1978) tulee kuluneeksi 40 vuotta. Taivaanpallo on taas kerran sellainen, että se kannattaa todella lukea. Sana hieno ei ole liioiteltu. Minkäänlaista tason laskua tai veltoutta en ole Jalosen töissä koskaan havainnut. Toki muutaman teoksen muistan kaikkein parhaiten, mutta se johtuu minusta itsestäni. Värjättyä rakkautta (2003), pari novellia sieltä. Miksi juuri ne, mikä säie, värähdys niissä kosketti suoraan minun sieluani ja jäi sinne? Jotenkin vain ne novellit tulivat jo aikanaan kaikkein läheisemmiksi. Side näkyy edelleen pysyvän.

6.

Ville-Juhani Sutisen Hobon elämän mysteerit (Palladium, 2018) oli seuraavana lukuvuorossa. Alaotsikko kertoo mistä on kysymys: ”T-Bone Slimin jalanjäljillä.” Suomalainen Matt Huhta muuntui Amerikassa viime vuosisadan alussa T-Bone Slimiksi. Tämä oli niin muusikko, runoilija, työväen agitaattori kuin kulkurikin, aito hobo siis. Itselleni hän oli uusi tuttavuus, kuten Sutinenkin. Tämä tutustuminen kannatti.

Sutisen teos palautti minun mieleeni lapsuuteni suuren rakkauden: Jack Londonin teoksen Kulkurielämää. Se ilmestyi 1904 ja suomennettiin 1919. Minusta tuntui kuin T-bone Slim olisi ollut yksi sen kirjan juurettomista sankareista. Köyhän ja kodittoman elämä oli ennen vain hänen itsensä varassa. Elettävä oli. Minkäänlaista sosiaaliturvaa ei ollut.

Tämä vertautuu Samuli Parosen elämään Suomessa. Omin käsin hänenkin oli elätettävä itsensä työstä toiseen, yömajasta toiseen ennen sotia ja sotien jälkeenkin. Vasta toinen elämä kirjailijana 1960-luvulla antoi Paroselle edes hetken turvaa juuri ennen aivan liian varhaista kuolemaa 1974.

Sutisen teos on paitsi elämäkerta myös oiva näyttö siitä miten jo kadonneen ihmisen jäljille voi päästä. Oppikirja suorastaan. Sutisen matkustaminen hobona hobon perässä kuin arkistojen ja valtavan aineiston tutkiminen on tuottanut tuloksen jota voi vain ihailla. Juuri näin! Muistan itsekin miltä tuntui löytää jokin uusi tieto arkistojen paperisista uumenista ja millaisen ilon se nostatti. Myös tämä kuvastuu kirjasta.

7.

Arkistojen penkominen ei ollut ennen ongelma, päinvastoin. Paperia riitti, aineistoja löytyi liiankin kanssa. Mutta ongelma on jo olemassa ja vain paisuu. Yhä nopeammin alkaa kaikki vähänkin henkilökohtaisempi tieto olla piilossa erilaisten tietokoneitten ja tablettien sähköisissä muisteissa. Jos näitä muisteja ei saada tallennetuksi, tämä inhimillisin ja intiimein tieto nykyihmisestä, hänen sisimmistä ajatuksistaan ja teoistaan, joutuu hukkaan. Se häviää kuten häviää lopulta se elävä ja itse ajatteleva ihminen, jonka kilpailijaksi robottia kaiken aikaa surutta kehitetään. Mitä tälle kehitykselle pitäisi tehdä, siinä kysymys, johon kenelläkään ei vielä tunnu olevan minkäänlaista vastausta.

P.S.

Muistin miten 20 vuotta sitten tulin ensimmäisestä lonkkaproteesileikkauksesta kainalosauvoilla ja yhdellä jalalla hitaasti edeten. Mäki oli täynnä sinivuokkoja. Menin äsken ulos lintuja kuuntelemaan ja näin ensimmäiset vuokot. Vielä pari päivää sitten maassa oli lunta, nyt muutama vuokko kukki jo. Taas piti hakea kamera. Agricolan päivä, suomen kielen päivä. Ja myös Eljaksen päivä. Kas tässä Eljaskukkia. Ympyröillä on tapana kiertyä umpeen.

(9.4.2018)

P.S. 2

Yöllä kiivaana alkanut vesisade olikin aamuun mennessä muuttunut lumeksi. Mutta vuokko pitää pintansa. Kun palaan tenniksestä on lumi sulanut ja vuokot kukkivat taas. Näin kevät etenee. Kaksi askelta eteen, yksi taakse. Vaihtoaskel ja taas uusi hyppy!

Sitä hyppyä enteilee myös peippo jonka juuri klo 7.58 näin. Se istui lumella ja tuijotti lintulaudan alapuolella näkyvän mustaan eli jo pengottuun maahan, johon olin siemeniä myös heittänyt. On lintuja jotka kokemukseni mukaan eivät koskaan hae ruokaa lintulaudalta. Peipot näyttävät kuuluvan niihin.

(10.4.2018)