1.

Pääsiäisyönä meidän piti valvoa ja katsoa televisiosta Uspenskin kirkon palvelus, mutta se jäi vain haaveeksi. Olin Oljaa vastassa asemalla lauantaina. Juna saapui myöhässä ja jouduin lähtemään Vanhasta kirkosta kesken Pirkko Nummen siunauksen, mutta uskon, että Pirkko antoi sen anteeksi.  Ajoimme asemalta sitten suoraan muistotilaisuuteen Malta-talolle. Olimme siellä kuitenkin ensimmäiset ja odotimme kirkosta tulevia kaikessa rauhassa. Vanha kirkko oli niin täynnä ihmisiä että pelkkä kukkien lasku arkulle oli kuulemma kestänyt yli tunnin. Ehkä se kertoo Pirkosta paljon. Näin suurta määrää läheisiksi tulevia ihmisiä ei moni kohtaa koko elämässään – yhteyksien pidosta puhumattakaan.

2.

Muistotilaisuus jäi mieleen monin tavoin. Tapasin ihmisiä, jotka vuosia sitten jo olivat koskettaneet omaa elämääni. Täällä ei kyräilty eikä ajateltu vinosti. Tarjolla oli ilokseni juuri sitä samaa Pirkon kurkkukeittoa, jonka teon olin häneltä 1960-luvun lopussa oppinut. Oljalle kaikki oli uutta ja hän sai kokea samaa lämmintä suhtautumista kuin Sveta aikanaan. Olisiko muutenkin niin, että hyvistä ihmisistä leviää hyvyys kuin näkymätön tuuli ja saa meidät tekemään tekoja, joita tavallisesti emme tekisi?

3.

Liikuttavaksi tilaisuus muodostui, kun Ilari luki runon, jonka hänen äitinsä oli syksyllä Lassin jäämistöstä ja tämän julkaisemattomista runoista etsinyt lähettääkseen minulle. Pirkko oli kuullut vaimoni Svetan kuolemasta ja halusi runolla lohduttaa minua. Hän oli aloittanut kirjeensä sanoilla ”Rakas Hannu” ja siihen se sitten kuitenkin oli jäänyt. Mutta pojat Markus ja Ilari toivat viestin perille.

Runo itsessään oli hieno, oikeastaan ihme, ettei sitä ollut julkaistu. Mutta Lassin kirjoitustavan tietäen muistin hänen entisenä kustannustoimittajanaan, että kun noin 500 runosta piti saada aikaan satasivuinen teos, ei aivan kaikkia voinut mahduttaa mukaan. Onneksi arkistot ovat olemassa. Niiden suojissa runotkin säilyvät.

Kuuntelin runon tilaisuudessa ja sain sen myöhemmin Markukselta postissa skannattuna. Kirjoitin sen äsken ikään kuin puhtaaksi. Yhden pienen muutoksen tein; ajattelin, että Lassi soisi sen hyvää hyvyyttään minulle. Sana muutos on ehkä liian jyrkkä, palautin vain sanan ”tuntumattomiin” edelliselle riville. Runossa oli otsikkona pelkkä päiväys (22.1.1993) ja ristin sen nyt myös alkusäkeen mukaisesti.

Taas kerran tekee mieleni sanoa, miten runo ja nimenomaan runo elää, joskus kauemmin kuin kukaan meistä voisi uskoa:

 

”Syveni uni

 

Syveni uni. Raskas meri lauloi,

kuultava meri soitti sinut päiviin etäisiin.

Nuoruuden keväisiin, syvälle lapsen kesiin

palasit, päiviin syntymättömiin,

alkuun ja alun edelle. Ja lopun tuolle puolen,

ihmisen surun ja huolen tuntumattomiin.

Prosperon raskas sauva nyt meren syvyyksiin!

Ariel kevyt, vapaa valon taivaisiin!”

 

4.

Pääsiäisaamuna minun piti herättää Olja kymmenen maissa, mutta ilmeni että hän oli jo lähes valveilla, olihan Olja nukahtanut jo yhdeksältä illalla vastoin kaikkia tapojaan. Yleensä internet ja ystävät pitävät häntä valveilla puolen yötä. Nyt vain oli käynyt niin onnellisesti että puhelimen laturi oli unohtunut Pietariin ja uuden saisimme vasta kun Stockmann olisi auki. Siksi uni voitti ja itse asiassa Olja sanoi seuraavana päivänä hauskasti: ”Kun olimme silloin kaksi viikkoa Kuubassa eikä siellä ollut internetiä, se oli todellista lepoa.” Pitäisikö monille meistä suositella samaa?

5.

Pääsiäisaamuna haimme siskoni Anjan ja ajoimme kolmisin Design-museoon. Aulassa oli jopa jonoa. Ja kun lähdimme jono oli yhä tallella, toki edeten. Taide kiinnostaa yhä vain.

Oljalla oli myös Timo Sarpanevan näyttelyssä oma agendansa, opiskeleehan hän itsekin designia Pietarin Polyteknisessä. Kuvaamista riitti. Kuljimme hitaasti siskon kanssa edellä ja Olja tuli perässä kameraa käyttäen. Kun tyhjensin kameran tietokoneelle kuvia oli kertynyt parisataa. Enemmänkin olisi, mutta kameran akku teki stopin kesken kaiken. Siirsin kuvat muistitikulle ja uskon että niistä on hänelle paljonkin hyötyä opinnoissa.

En ole kaiken lasitaiteen ystävä, mutta Sarpanevan muutamat yksinkertaiset hiotut muodot tekivät vaikutuksen.

(Kuva Olga Aksjonova)

Kiintoisaa oli myös katsoa valon ja lasin kohtaamista, se muuttui katsomiskulman tai valon voimakkuuden mukana. Siinä ja puhtaassa muodossa lienee Sarpanevan suurin vahvuus. Siskoni muisteli verhoja joita hänellä joskus oli asunnossaan ollut. Sarpanevan teelaseista taas oli juotu nuoruudenkodissani.

6.

Veimme siskon kotiin, jos kohta koukkasimme Torpanrannan kahvilan kautta. Sitten palasimme ostamaan laturia Oljan puhelimeen. Se löytyi hiljaisen Stockmannin vielä hiljaisemmasta pohjakerroksesta vaivatta.

Yhtä hiljainen oli myös Ateneum. Kipusimme ensin ylimpään kerrokseen katsomaan ihmisen raakuksien koko kirjoja, mutta se oli pääsiäisenä liikaa: tapot, murhat, sodat ja muut ihmiskunnan huvit. Laskeuduimme Ateneumin kokoelmien uuteen ripustukseen ja katso mikä ilo. Kyllä kannatti sittenkin tulla. Olja otti kuvia nyt minun puhelimellani ja lopuksi minä kuvasin hänet. Jostain tuli mieleeni Joel Lehtosen säe, jossa kuu on piste iin päällä.

Vaikka olen nuoresta asti Ateneumissa käynyt ja uskon sen kaikki aarteet tuntevani, ripustus uudisti niitä. Niin kuin oman kodin olisi äkkiä laittanut täysin uuteen uskoon aivan samoilla kalusteilla kuin ennenkin.

7.

Vielä kuppi cappuccinoa Ateneumin hipihiljaisessa kahvilassa ja sitten kotiin. Olja tuntui tyytyväiseltä näkemäänsä. Lämmitin saunan, menin sinne itse ja sitten oli Oljan vuoro. Ensimmäistä kertaa hän kylpi saunassa yksin. Olin toki kertonut kaiken miten siellä piti toimia, mutta hän muisti myös, miten äitinsä oli saunomisesta aikanaan huolehtinut. Kaikki siis sujui ja loppuillan katsoimme digiboksin tallennuksesta kertomusta Tihvinän ihmeitätekevän Jumalanäidin ikonin kohtaloista. Sitä ikonia en vielä ole luonnossa nähnyt, mutta kai sinnekin voisi kesällä tehdä retken? Kuka tietää. Maisemiltaan paikka muistutti Vanhaa Laatokkaa (Staraja Ladoga). Ehkä jonain viikonloppuna Ruslan voisi hyvinkin ajaa meidät Pietarista Tihvinään, kun kauniisti pyytäisimme.

8.

On toisen pääsiäispäivän aamu. Pitkään povattu lumisade on viimein alkanut. Ei ainakaan vielä myrskynä vaan lempeänä. Lumi on vaate, kuolinvaatekin: onhan vanha lumi uuden surma. Ehkä tämän jälkeen kevät viimein alkaa ja haaveista tulee totta. ”Verde, que te quiero, verde – Vihreää, kuinka rakastankaan sinua, vihreä”, kuten Lorca aikanaan kirjoitti.

 

(2.4.2018)