1.

Pakkanen jatkuu vaikka muuta on luvattu. Nytkin mittari näytti kello kuudelta sunnuntaiaamuna  -20, vaikka lauantaina päivällä se oli ollut enää viitisen miinusasteen kannalla. Taas palaa isossa uunissa tuli, palaa ja puhelee. Muistelen vanhastaan että kun tänne pakkaskorkeapaine levittäytyy, se poistuu hitaasti niin kuin ei millään haluaisi lähteä näin hyvästä paikasta, kun taas kesällä käy usein toisin: pitkät hellekaudet ovat jo kuin vanhusten houreita vain. Silti en halua vielä heittää uskoani tulevaan. Siihen vaikuttaa suopeasti myös valo, joka kaiken aikaa lisääntyy. Nytkin taivas on jo kuulas tuolla naapurin kuusimetsän takana, harmaansininen. Tasaukseen on muutenkin matkaa enää kaksi viikkoa. Kukon askel, kanan lento.

2.

Molemmat ovat lyhyitä mitä kukon tai kanan etenemiseen tulee. Sukupuolten ristiriitoja on joukolla nostettu näkyviin #metoo -hengessä. Syystä toki. Elokuva-alan ahdisteluista kuuli kaikenlaista vuosikymmenten kuluessa, teatteristakin. Ja näköjään surkeaa ja vastenmielistä kähmintää on ollut missä tahansa. Panu Rajala toki on syytön kaikkeen, kuten aina. Hän on hanhi jonka selästä valuu jokainen vesi: vika on aina toisissa ja toisiin hän viat nokkelasti kääntää. Uskomme. Silti parasta mitä hänestä on sanottu löytyy yhä Erno Paasilinnan esseestä Päällekusijan muotokuva. Ihmisen on ilmeisen vaikea muuttua toiseksi. Eikä se ehkä mahdollista olekaan, paitsi Kim Jong-unin valepassin avulla. Ja sekin sitten nyt löydettiin.

Tasa-arvon perään kun olen, ehdotan myös että jossain elämän vaiheessa voisimme #metoon rinnalle perustaa myös #youtoo -liikkeen. Kyse olisi niistä naisista jotka omilla ns. naisellisilla avuillaan ovat edistäneet kulkuaan tässä yhteiskunnassa, myös reittä pitkin kapuamalla. Muutama sellainen on jäänyt mieleen ja näkyvätpä jotkut ladyt häsläävän metoossakin äänekkäästi. Miestä ei voi raiskata, kirjoitti Märta Tikkanen aikanaan. Eikö?

Vaan tällaista tasa-arvoa ei liene soveliasta edes ehdottaa. Suomessa naisemme ovat onneksi pääasiassa viisaita, hyviä ja älykkäitä jotka juuri näiden ominaisuuksiensa ansiosta ovat yhteiskunnassa edenneet ja etenevät tulevaisuudessa yhä pitemmälle. Mutta kun olen pari kertaa väsymyksen puuskassa etsinyt televisiosta jotain katsottavaa, olen muutamalla harhavilkaisulla löytänyt umpiamerikkalaisilta kanaviltamme ohjelmia, joissa idioottinukeiksi leikatut ns. kaunottaret puhuvat uskomattomia typeryyksiä toistensa päälle kirkuvalla tavalla, joka hyytää selkäpiitä. Ja nämä ohjelmat ovat  jatkuneet ja jatkuvat yhä vuosia, vieläpä lisääntyvät kuin Vilkkilän kissat.

Siinä tulevaisuus, jonkalaista ei soisi minnekään. Vaan tänne tuotakin onnettomuutta voimalla ja väellä levitetään ja yhä useampi nainen tulee epävarmaksi ulkomuodostaan ja tahtoo leikauttaa itsensä noiden idioottien kaltaiseksi. Ehkä #youtoo olisi juuri heidänlaisilleen tarpeen. Ehkä se jopa pysäyttäisi muutaman astumasta tielle, jolta ikävä kyllä ei koskaan enää ole paluuta. Leikatut kasvot ovat tatuointien kaltaiset ja vanhemmiten aina vain pahemmat.

3.

Perjantaina kävin Turussa, jonne Pieni kirjapuoti oli järjestänyt oikein iltamat. Ne pidettiin VPK:n talolla jonka sali on aina sopiva myös tällaisiin juhliin. Pääasiana oli kirjallisuus, eikä vain kirjallisuus vaan itse asiassa runous.

Ohjelman aloitti Riina Katajavuori ja hänen jälkeensä esiintyi Johanna Venho. Kumpikin luki koskettavia runoja juuri ilmestyneistä teoksistaan ja kumpikin luki hyvin.

Ilahduin, innostuin taas. Runousko kuollut, kaikkea muuta. Salintäyteinen yleisö oli mitä vastaanottavaisin. Lisää samaa seurasi. Lopulta Joni Pyysalo lausui juuri kuolleen Markku Innon pieniä runoja. Ne olivat henkäyksiä, haikuja, ja hän lausui tarpeeksi hitaasti, vaikuttavasti. Ohjelman musiikista vastasivat aina viehättävä Anna (Kirjapuodin Katrin tytär) Tuominen, jota tapaan kutsua Tilheksi sekä Sinikka Sokka, kumpikin lauluillaan ja nuorekkaiden  taustabändien avustuksella. Sokka on erityisesti jäänyt mieleeni tulkinnoillaan Kaj Chydeniuksen L. Onervan runoista säveltämillä lauluilla. Kulttuurimmeko kuollut? Myös kulttuurimme voi yhä paremmin kuin maamme ansaitsee, vaikka resursseja ja rahoja eli toimintaedellytyksiä supistetaan tavoilla, joita ei halua edes ajatella.

4.

Perjantaina taloon saapui nuori mies tutkimaan aurinkopaneelien asennusta. Olen niihin pitkän harkinnan jälkeen päätynyt. Aurinko elää vielä 5 miljardia vuotta, minä en. Mutta paneeleillekin luvataan sentään 25 vuoden tehotakuu. Ja minulle se kyllä riittää. Kun takuu loppuu, täytän 100 vuotta, jos täytän.

Valitettavasti aurinkoa maassamme on tarpeeksi vain puolisen vuotta jos sitäkään, ja täyttä tehoa paneeleista saadaan parisen tuntia päivässä keskikesän pisimmällä hetkellä. Vaan lisänä rikka rokassa, hämähäkki taikinassa. Myös ilmalämpöpumppu on tulossa keväällä ja se taas yrittää auttaa talven kylmyydessä. Maalämpö olisi toki järjellisin, mutta investointina jo sellainen, ettei sitä tänne kannata asentaa ainakaan minun; pattereita täältä ei löydy, nekin olisi pakko laitattaa. Siihen remonttiin ei edes hermostoni taivu rahoista puhumattakaan.

Näitäkään investointeja en saa takaisin elinaikanani, mutta tähän minut on ajanut Caruna tai valtiojohtomme viisaus myydä kansallisomaisuutta eli kantaverkkoa ulkolaisille sijoittajille, joille toki pitää antaa vastinetta rahoilleen. Me maksamme käsittääkseni myös ruotsalaisten ja australialaisten eläkkeitä, ja vain pieneltä osalta omiammekin.

Jos oli kommunismi pahimmillaan rikos ihmiskuntaa vastaan, mikä ei johtunut aatteesta vaan sen toteuttajista, sitä on myös tällainen vulgäärikapitalismi. Yksinvaltiaana hiillostaisin kantaverkon myyjiä valtakunnanoikeudessa, mutta yksinvaltias en onneksi ole enkä haluaisikaan olla. Valistunut yksinvaltiuskin on vain käsite – toimiiko tässä maailmassa todella enää mikään. Demokratian olemuksen synkkiä puolia näyttänevät Italian tämänpäiväiset vaalit paremmin kuin hyvin. Olipa vaalien tulos mikä tahansa, siitä tuskin parempaa seuraa. Liiroista höpisevä Berlusconi vierellään viiden tähden pelle Beppe! Entropian laki on valitettavasti aina lopulta totta.

5.

Mutta ehkä minun itseni on nyt syytä lopettaa universaalit puheet ja pitää katse vain pallossa, lyödä sitä tennismailalla ja katsoa että osun palloon aina ajoissa. Tennistä pääsen pelaamaan ensi viikolla kolmisen kertaa. Hypin kentällä myös torstaina 8.3. jolloin vietetään naisten päivää. Vaan eikö naisten päivä sentään ole joka päivä? Näin luulisi, näin toivoisi. Onnea kuitenkin jo näin etukäteen. Tasa-arvo on arvo johon kaikin tavoin pitää pyrkiä.

Jokainen päivä on myös ihmisen päivä. Mutta mitä tarvitaan siihen, että meistä kasvaisi hyviä ihmisiä ja että sellaisina myös pysyisimme? Varsinkin sitä sopii kunkin kysyä ja miettiä – ensi alkuun ihan jo omalta kohdaltaan.

 

(4.3.2018)