1.

Otsikko on peräisin Jyrki Pellisen mainiosta runosta. Sen hengessä odotan tammikuun loppumista, vieläpä samalla kaipuulla jolla lapsena äidin tuloa töistä. Edessäpäin ei kyllä liene mitään sen ihmeellisempää, pelkästään tieto siitä että joka päivä valon määrä lisääntyy. Kun tuli suoja, kuulin jo talitintin laulun. Lohjalla varpuset silputtivat pensaikossa kuin olisivat olleet riemuissaan. Nyt on vuorossa taas pakkasta, eikä siinäkään ole mitään pahaa. Kunhan pilvet sen myötä viimein vetäytyisivät jonnekin muualle, sinne missä sateita todella kaivataan.

Ilmeisesti ikä korreloi valon määrään. Mitä vähemmän valoa, sen synkempi mieli. Muistan taas Kerttu-Kaarin Suosalmen joka vähän ennen kuolemaansa halusi kaadattaa puut pois työhuoneensa ikkunan edestä. Sen hän teki, ja maisema oli sitten ruma ja risuinen haaskio. Mutta valoa hän kaipasi ja valon luokse sitten pian myös itse pääsi.

Pimeys ahdistaa, vaikka miten sitä lievittäisi. Teki jo mieleni matkustaa ihan minne vain missä auringon näkisi, mutta sain pidetyksi itseni työn ääressä täällä. Ja onhan koti koti. Ainoa paikka missä voin huoleti olla niin herrana kuin saman herran eli itseni palvelijana.

2.

Kotona olemisessa auttoi myös se, että televisiossa oli viimein ohjelmaa, josta pidin. Satelliitin kautta näen vähän yli 900 ilmaista taivaskanavaa, joista suurin osa turhia. Vain muutama tuntuu yhä tärkeältä.

Yksi niistä on yllättäen saksankielinen Eurosport. Katson Italian tv-rypästä kielen takia ja Ranskan kanavia samoin, mutta jopa saksan kieli sujahtaa korvasta sisään ja pysähtyy hetkeksi päähän, kun avaan urheilukanavan ja alan tuijottaa. Kieli palauttaa mieleen kuitenkin aina ajat Lautenthalissa lähes 60 vuotta sitten. Olin siellä sahalla töissä. Ymmärrän äkkiä paljon siitä mitä selostajat puhuvat, vaikka Harz-vuorten murretta Lautenthalissa lähinnä kuulin. ”Knab, hol mir den Besen!” oli joka tapauksessa ensimmäinen selväkielinen lause jonka sahalla sinne tullessani opin. Tuollaisena sen muistan. – Poika, tuos minulle harja! Ja minä toin, sainhan siitä palkaksi aitoja Saksan markkoja.

3.

Australia Open, Australian avoimet tenniskisat ovat joka tammikuu, ja Eurosport näytti niitä taas kerran aamuyöstä alkaen. Heti kun heräsin, laitoin television päälle. Se on refleksi, traditio, ja hyvin kummallinen sellainen. Jopa omasta mielestäni.

Kummallinen siksi, että olen jo vuosikaudet yrittänyt tehdä kahta asiaa yhtäaikaa: katsoa tennistä ja samalla kirjoittaa tai korjata kirjoitettua. Yhden lastenkirjan sain kerran tehdyksi turnauksen kahden viikon aikana. Se oli Nimien kirja. Joskus kahtiajakoisuus onnistuu, usein toinen tai toinen pääsee voitolle kuten tenniksessäkin.

Useimmiten nykyään lähes pelkästään kirjoitan ja kuulen vain selostajan äänen. Mutta en itke vaikka en kaikkia palloralleja seuraakaan. Tämän hetken otteluista tuskin voin enää oppia mitään, sillä tapa, jolla nuoret lahjakkuudet palloa käsittelevät, on silkkaa utopiaa minulle. Niin voimalla he lyövät, niin ketterästi juoksevat. Nopeus tuntuu vain lisääntyneen, kovuus myös. Enää eivät Fabrice Santoron kaltaiset pallotaiturit taitaisi menestyä. Hän olisi kaiken aikaa myöhässä eikä pääsisi koskaan kunnolla käsiksi palloon.

Uusi aika, uudet tuulet. Koittaakohan joskus sellainen hetki, ettei keltaista palloa oikein edes enää ehdi nähdä, kun se jo viuhahtaa verkon takaa takaisin? Silloin pitänee luottaa selostajan huudahduksiin. Kuinka paljon rauhallisempaa olikaan lyödä palloa vaimoni Svetan kanssa Volkonkassa, Venäjän Puolustusministeriön kentällä…

4.

Vaalit tulivat, olivat ja menivät. Kansalaisvelvollisuuden täytin hyvissä ajoin. Lopputulos oli odotusten mukainen ja näkyy olleen suuren enemmistön suosima. Ja hyvä niin. Miksi kokenut ja työnsä taiten hoitanut tekijä olisikaan pitänyt vaihtaa noviisiin? Jokin amerikkalaislehti, taisi olla New York Times, kunnioitti vaalejamme adjektiivillä ”dull”, tylsät. Heidän vuosi sitten tapahtunutta omaa valintaansa ja niitä vaaleja ei siis pidetä tylsinä? No, pilkka sikseen. Trumpin onnenkantamoista taidetaan kyllä pähkäillä aina seuraaviin vaaleihin saakka. Eikä muu maailmakaan näytä jättävän tuota yhtä kaikki laillisesti valittua, itseään neroksi kutsuvaa ja sittenkin niin surkeata Sisyfosta rauhaan.

Meidän seuraavat presidentinvaalimme tulevat olemaan taas aivan muuta juuri nähtyyn verrattuna. Edessä lienee näytelmä, josta varmuudella löytyy komiikkaa ja draamaa, epäilemättä vielä potenssiin korotettuna. Kaikki kommentoijat voivat sitten olla viimein tyytyväisiä. Onneksi niihin vaaleihin on aikaa. Äänestää aion silloinkin, jos vielä täällä kuljen, mutta ketä, sitä en todellakaan tiedä. Eivät taida tietää kuninkaiden tekijätkään millaista persoonaa he kalifiksi silloin yrittävät. Maailma voi kuudessa vuodessa myös olla aivan erinäköinen paikka kuin nyt uskomne.

5.

Harmaita ja lievän depressiivisiä päiviäni ilahdutti se, että tytär Olja ilmestyi Helsinkiin. Hän opiskelee Pietarin polyteknisessä ja kurssi teki päivämatkan pääkaupunkiimme. Pietarista lähdettiin bussilla ennen puoltayötä ja aamulla varhain oltiin perillä. Bussissa nukkuivat ne jotka suinkin siihen kykenivät. Olja kykeni. Se on suuri lahja. Itse en sellaiseen edes junassa tai lentokoneessa pysty.

Ensin heitä kuljetettiin Porvoossa, sitten Helsingissä. Olimme sopineet tapaamisesta Kiasmassa, mutta siitä olikin luovuttu, koska lippujen hinnat olivat yliopistolle liikaa. Sen sijaan kaikki ilmaiset paikat kelpasivat kuten Temppeliaukion kirkko, Hiljaisuuden kappeli ja Helsingin kaupunginmuseo Sederholmin talossa.

Menin museoon hyvissä ajoin, koska niin olimme sopineet. Oljaa ei kuulunut. Kommunikointiimme vaikutti se, että hän oli saattanut oman puhelimensa toimintakyvyttömäksi. Onneksi yhdellä toverilla oli iPhone kuten minullakin ja FaceTime toimi edes hetkittäin. Opettajien suunnitelmat muuttuivat kaiken aikaa eikä minun auttanut muu kuin odottaa. Istuin siis museon pehmeimpään tuoliin ja annoin ajatusten lentää.  Tuntui niitä onneksi löytyvän.

6.

Lopulta Olja saapui ystävänsä Valjan kanssa. Tuttu kaulahuivi oli se josta hänet jo kaukaa erotin. Ilo saattoi olla molemminpuolista, olikin jos kuvista jotain voi päätellä. Valja meitä kuvasi ja sitten minä heitä. Ilmeni että heillä oli tunti vapaata aikaa ennen ruokailua. Kuljimme autolle ja vein heidät Löylyn terassille rakennusta ihailemaan ja varsinkin katsomaan merta ja Eiraa.

Terassille pääsee ilmaiseksi kuka vain ja sieltä näkee kauas. Harmajan shiluetti on yhä olemassa, vaikkei luotsiasema ei taida ollakaan enää toiminnassa, ainakaan entisessä laajuudessaan. Mutta majakka on aina majakka. Vaimonikin oli niihin ihastunut, ehkäpä muumien kautta.

Lopuksi piipahdimme vielä Suurkirkon sisälle, mikä on aina pettymys katedraalin komean ulkokuoren jälkeen. Sisusta on täynnä tyhjää, ikään kuin Lutherkin olisi sieltä aikaa sitten jo paennut. Sen víerellä sijaitse Pyhän Kolminaisuuden ortodoksikirkko taas on ulkoa vaatimaton vaikka itsensä Engelin piirtämä, mutta sisältä kirkko on kaunis ja harras. Sen palvelukset pidetään edelleen venäjän kielellä; siihen tarkoitukseen kirkko myös rakennettiin.

7.

Tulen kotiin kaupungilta ja löydän koneelta kutsun saapua puhumaan Leinon syntymäpäiväksi Kajaaniin. Äkkiä juuri se ilahduttaa. Äitini kotikaupunki.

Pelkkä kutsu ei virkistä, vaan myös ajatus siitä, että heinäkuu saapuisi. Vaikka tiedänhän kyllä jo kokemuksesta, että alan silloin jo aavistella syksyä. Kun juhannus ohitetaan, on alamäki aina edessä. Taas kerran rupeamme silloin hitaasti luisumaan kohti pimeyttä.

Leinon syntymästä tulee 6.7. kuluneeksi 140 vuotta. Koska elämme nyt vuotta 2018, on syytä muistaa sota, joka sata vuotta sitten aloitti pahimmalla mahdollisella tavalla Suomen itsenäisyyden. Aikanaan se sai nimen punakapina ja melko pian vapaussota, sitten kansalaissota, veljessota ja lopulta sisällissotakin.

Kansalaissodaksi sitä itse nimitän. Äidin veljet kyllä taistelivat vapaussodan valkoisina, he olivat Kainuun sissejä. Lapsena tuijotin kuvia heistä. Ne tuntuivat lavastetuilta, ehkä olivatkin.

Leinon osuus tässäkään sodassa ei ollut urheimpia; ensimmäistä maailmansotaa hän pakeni Kukkialle. Leino oli vuonna 1918 toisaalta muutenkin aika tavalla menotiellä harhailevan elämänsä ja viinan kanssa. Hän jäi tai ikään kuin unohtui Helsinkiin, joka hetkessä joutui punaisten käsiin, työväkeä kun tehtaissa riitti. Leino pelkäsi henkensä edestä, piileskeli siellä täällä ja tokeni vasta kun valkoiset marssivat pääkaupunkiin.

Heidän kunniakseen hän kirjoitti hetkessä tukun huonoja runoja, oli mukana ”Mannerheimin voittovaunuissakin”, mutta omatunto soimasi silti. Tapettiinhan nyt omia, osaa samasta köyhästä kansasta, johon hän oli syntynyt. Vaan mitä tehdä. Häpeillen Leino muisti myös hyvää ystäväänsä Sulo Wuolijokea, punikkia, jota ei käynyt vankilassa katsomassa; ei edes kirjoittanut tälle. Lopulta Leino sentään yritti puhua ja kirjoittaa jopa runoja punaisten vankien ja heidän vapauttamisensa puolesta. Köyhiä ei pitäisi loputtomiin nöyryyttää! Onneksi monet patruunatkin tajusivat melko pian, ettei työ tullut ilman ihmisiä ja heidän käsiään tehdyksi. Se viimeistään teki lopun tappamisesta.

Leino Eino, ei no. Tätä kansalaissodan aiheuttamaa skitsofreniaansa hän ei sisimmässään milloinkaan kunnolla ratkaissut. Leino tuotti vielä paljon valkoisia ylistävää tekstiä, käyttääkseni nykyajan termiä; hän varmaankin katsoi nuoren isänmaan edun niin vaativan. Mutta pian tuokin vaihe meni ohi. Tuusulanjärven rannoilla eivät edes upseerikerhon toverit ja viftaus enää hänen alakuloaan auttaneet. Lopulta runoilijan edessä oli oikea Shemeikan murhe ja sitten elämän perimmäinen totuus: kuolema. R. O. Stenin julkaisematon käsikirjoitus Leinon viimeisistä päivistä Riitahuhdassa todistaa, että sen Leino kyllä otti kaikella kunnialla vastaan.

(30.1.2018)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

4. Kirjat: Aura Koivisto, Riina Katajaniemi

 

5. 1918/ Leino, kesä