1.

Taasko on viikko kulunut. Uusi alkaa vielä pakkassäässä. Eletään kuin ainakin talvella, lumi maalla puhdasta, luonto valkea ja hivelevän kaunis. Mutta kauneus ei ole kaikki, kuten kiinteistövälittäjä huomauttaa Kerttu-Kaarina Suosalmen kirjassa Hyvin toimeentulevat ihmiset. Kauneus katoaa, ainakin tämä. Ennuste lupaa vesisateita jo ensi torstaina.

Pitää siis nauttia talvisesta olotilasta niin kauan kuin suinkin voi. Vetinen talvi lupaa myös vetistä kesää. Toivottavasti näin ei tapahdu. Ilmastonmuutos ei näytä tekevän meistä viininviljelijöitä vaan pikemminkin sammakoita. Sateenvarjojen kauppias voisi hyvinkin olla tulevaisuuden suosikkiammateista yksi.

2.

Luen joka aamu ilmaisia nettilehtiä ja aina kun käyn kahvilla Lohjan Saint Honoréssa tutkin myös Hesarin ja Länskärin eli Länsi-Uusimaan paperiset versiot. Kahvila on sellainen paikka, lukemiseenkin sopiva.

Nykyään lähes kaikki mitä luen saa minut mutisemaan, hyvä ettei ääneen. Huomaan väliin mutisevani kyllä kotonakin ja autoiluun se usein kuuluu. Niin tapahtuu varsinkin kun Bemarin tai Audin omistaja kaahaa pienemmän autoni ohi vilkkujakaan näyttämättä. Niiden rateissa on luonnevikaisia eniten, näin kertoo laskennallinen tutkimukseni. Jonkin verran samaa karjaa löytyy myös uuden polven Volvon ja vaikkapa ison Skodan (matkii kalliimpiaan) sisältä, kun taas mersukuskit ovat varovaisempia. Toki yksikään suurempi city-maasturi ei jo kokonsa tähden voi näköjään ajaa pienen auton perässä, vaikka oma nopeuteni on äärirajalla; siitä pitää huolen vakionopeuden säädin. Pienestä on silti aina mentävä ohi ja rikottava liikennesääntöjä!

Miksi näin on, psykiatri selittäköön. Ehkä ison auton omistaja on näytettävä isommalta ratissakin. Luultavasti siellä kuitenkin istuu aika vaatimattomilla aivoilla varustettu ihminen.

3.

Paljon meille nyt tarjotaan erilaisia näytelmiä, vieläpä ilmaiseksi. Niihin kuuluu valtakunnansyyttäjä Matti Nissisen ja laulaja Jari Sillanpään oudosti ja odottamatta  yhteiseksi muodostunut taival. ”Luulen tietäväni miltä Jari Sillanpäästä tuntuu”, on lausunut tuo kelpo syyttäjä, mielestään syyttä ahdistettu. Täytynee siis ajatella, että myös Sillanpäätä on syyttä epäilty.

Syyttäjä on jo virkansa puolesta asemassa, jossa miehen pitäisi syyttää itseään ja tuskin hänen vasta alkanut uransa kestää omin päin tehdyn typeryyden. Lapsus se ei ole voinut olla, lakimiehen ammatti kun on sellainen. Mitä tapahtuu, jää vielä nähtäväksi. Laki on kaikille sama, vain tuomiot vaihtelevat. Sillanpäästä jotkut lehdet kirjoittavat kuin sankarista, vaikka huumepäissä on myös ajettu. Onko siis niin, ettei lavoilla voi esiintyä ilman huumeita. Kaikki huumeisiin kuolleet ja usein anglosaksisen maailman rock-tähdet ovat legendoita maissaan. Nykyään heitä näkyy kuolevan noin kerran viikossa ja aina yliannostukseen. Miksei siis meilläkin. Pieni Suomi on taas kerran seuraamassa suuria hienoja esikuvia. Pitäähän ugrienkin oppia.

4.

Toinen vastaava ilmaisnäytelmä koskee Helsingin uutta piispaa Teemu Laajasaloa ja hänen entisen kirkollisen luottokorttinsa vinkunaa. Kyllä sitä korttia on pitänyt höylätä, sillä tuskin lähimaksu on kattanut sviittiä ja shamppanjaa.

Mutta eihän tämäkään asia voi olla noin yksinkertainen. Kyseessä on ollut pikku erehdys vain, kuten valtakunnan syyttäjälläkin. Moni ns. ajatteleva ihminen on jo kiirehtinyt Laajasaloa puolustamaan ja syyttää tutkijaa ajojahdista. Ajojahti voi olla kyseessä, mutta silti kuitit näyttävät teot tapahtuneiksi. Eikö kyse ole sittenkin nimenomaan siitä?

Teemu Laajasalo soitatti aikanaan kirkonkelloja Aleppon siviiliuhreille. Hänestä tuli kellonsoiton sankari, muut kirkot ottivat hänestä oppia jopa maailmalla. Silloin Aleppon kaupungin valloitti terroristeilta Syyrian armeija venäläisten tukemana. He siis tekivät rikoksen. Kun sama näytelmän toistui Mosulissa, jossa tilanne ja siviiliuhrien määrä oli lähes yhtäläinen, pysyivät Kallion kirkon kellot  vaiti. Siksikö että silloin siellä etenivät Syyrian kapinalliset ja USA.n tukemat joukot? Eiväthän ne voineet tehdä viattomille mitään pahaa. Ja kuolleet eivät valita.

Kellojen pitäisi soida uuden piispan korvissa, mutta veikkaan että korvatulpat on hankittu. Eikä toveria jätetä. Mikä sopii erämaahan ei ehkä kuitenkaan sovi kirkkoon, jonka keskeisin oppi koskee moraalia.

5.

Hätkähdin ensin nettilehden otsikkoa,  jossa sanottiin jotenkin niin, että parasta taidetta on katoava. Se viittasi Aino Frilanderin taidetta käsittelevään kolumniin. Enempää en saanut näkyviin ja maksamaan en ruvennut.

Kun jutun sitten luki kahvilassa, käsitti että lehden antaman sisäänheiton tarkoituksena oli provosoida, herättää kiinnostusta. Artikkelin otsikko kuuluu netin mukaan näin: ”Palanut gorillaveistos on tragedia, mutta katoava taide on usein kauneinta mahdollista taidetta.”

Autonrenkaista kyhätty ja palamaan sytytetty gorilla jää siis elämään enää nimenä ja savuna. Eikä kyllä ole jäävä ikuisesti eloon, olkoonpa kuinka kadonnut tahansa. Frilander itse taas kertoo miten paljon maailmassa taidetta nytkin häviää. Monet ääriryhmät kuten Isis ovat tuhonneet muinaisaarteita ja taidetta minkä ovat ehtineet. Frilander painottaa konservaattorien työtä, sen tärkeyttä, eli puhuu kyllä hyvän vanhan taiteen säilyttämisen puolesta. Hän painottaa myös muistia, joka pitää kadonneen taiteen elossa. Mutta muisti on rajallinen, ja kun ihminen kuolee, sinne hänen muistinsakin katoaa. Vain sanat ja kuvat pysyvät, jos niistä pidetään huolta.

6.

Itse luotan alkuperäisiin teoksiin ja niiden konservaattoreihin. Siitä liu´un vauhdilla seuraavaan aiheeseen. ´Lempipoliitikkoni´ eli Ranskan uusi kuningas tai vaatimattomammin vain Monsieur Macron on taas vauhdissa. Nyt hän on vierailuhuumassaan luvannut että La tapisserie de Bayeux  eli Bayeux´n seinävaate (pituus 73 metriä) otetaan sitä säilyttävästä museosta ja viedään Englantiin näytteille.

Kuvakudoksen tarkkaa valmistusvuotta on mahdoton selvittää, mutta arvioidaan että se olisi valmistettu 1066 – 1086 välisenä aikana. Tämän vuosisadan lopulla se täyttää siten tuhat vuotta. Kuka kuvaelman määräsi aikanaan kudottavaksi, siitäkään ei ole täyttä varmuutta. Bayeux´n piispa Odo mainitaan. Ei myöskään tiedetä kudottiinko se Ranskassa vai Englannissa; aikalaiset eivät ole enää siihen vastaamassa eivätkä arkistot kerro. Pääasia lienee kuitenkin se, että itse taideteos on edelleen olemassa.

Sitä säilytetään nykyään Centre Guillaume le Conquérant -museossa Bayeux’n kaupungissa; Vilhelm Valloittajan keskuksessa siis. Siellä sen paikka on ja siellä sen kuuluisi myös pysyä. Valaistuskin on tarkkaan säädelty, jottei valo turmelisi tuota ihmettä. Kudoksen ympäri voi kävellä ja oman aikansa sarjakuvaa voi museossa rauhassa tutkia kuka tahansa. Olen sen pari kertaa nähnyt ja elämys on ollut todella suuri.

Macronille näkyy kuitenkin käyvän kuin jo mainitulle piispalle tai miksei syyttäjälle – laulajastamme puhumattakaan: valta tai maine nousevat aina helposti päähän ja sotkevat vähän kaikkea. Kyse on toki Englannin ja Ranskan yhteisestä historiasta joka kuvakudokseen on kirjattu, mutta matka Englannista Kanaalin yli Ranskaan ei ole edelleenkään pitkä. Seinävaatetta voi pienestä maksusta päästä jo nyt sieltäkin katsomaan. Vaikka sitä miten varovasti kuljetettaisiin toiseen maahan, on jokainen matka riski. Savuna ilmaan kuvakudos tuskin katoaa, mutta on muitakin tapoja tuhota haurautta. Toivottavasti Ranskassa edes joku konservaattori uskaltaa Macronin avokätistä suopeutta vastustaa.

7.

Ah, Ranska, maa jossa ennen aina kävin, kunnes löysin Italian. Ah ah Italia, siitä maasta pidän nyt enemmän. Mutta silti nuoruus ja nimenomaan Ranska kuuluivat elämässäni yhteen. Olen nyt yllättäen tilannut Ranskanmatkan, koska haluan näyttää Pariisia ja sen museoita vaimoni tyttärelle Oljalle. Hän rakastaa taidetta ja on opiskellut koulussa ranskaa eikä maassa vielä ole koskaan käynyt. Viisi vuotta sitten keväällä olin Pariisissa vaimoni kanssa, nyt Olja voi vuorostaan nähdä vaikkapa Beaubourgin eli Pompidou-keskuksen ja sen kyljessä sijaitsevan Brancusin ateljeen sekä Picasso-museon, nuo oman pyhiinvaellukseni entiset kohteet. Puhumattakaan Afrikan ja Euraasian vanhan taiteen museosta.

Se sijaitsi ennen kaukana Bois de Vincennes´issä, nyt jo lähellä Eiffeltornia uudessa rakennuksessa. Musée du quai Branly on sen uutena nimenä ja nimi kertoo myös, mistä osoitteesta museon löytää. Sinne haluan taas minäkin.

Kevät Pariisissa odottaa siis ja kevättä kaipaan muutenkin. Päivä on kyllä  jo tuntia pitempi ja kohta humahtaa. Valo lannistaa yhä nopeammin pimeyden, ja vaikka pimeys ei koskaan maailmasta taida kadota, on uskottava valoon ja sen voittoon. Näin myös ihmisen elämässä, lausuisi kai pastorikin nyt.

(21.1.2018)