(Kuva: Ilkka Pitkänen)

 

1.

 

Yöllä havahdun siihen että talo on tyhjä. Pieni perhe joka on viikon verran Suomessa lomallaan viipynyt, pakkasi auton taas täyteen tavaraa ja lähti sunnuntai-iltana yön selkään. Silloin on kuulemma paras aika suunnistaa kohti Pietaria, koska raja-asemilla ei olisi enää liian pitkiä jonoja. Sen Ruslanin navigaattori kykeni näyttämään. Hän tuijotti puhelinta ja mietti tunnin verran kumpaa kautta on parempi ajaa: Svetogorskin vaiko Torfjanovkan.

Väliin Ruslan valitsi toisen, sitten taas toisen. Lopulta, kun ratkaisu oli jo pakko tehdä, Ruslan päätyi Svetogorskiin ja kirjoitti sen navigaattoriin. Tuon vempaimen käyttäminen huvitti minua, koska tien Pietariin Ruslan kyllä osaa jo muutenkin. Mutta kukin taaplaa tyylillään. Me luotamme usein ns. edistystä tuoviin esineisiin sinänsä, emme itseemme ja kykyihimme. – Kotiin he viestin mukaan pääsivät joka tapauksessa vasta viiden maissa.

 

2.

Mikä muuttuu, kun kaikki muuttuu. Lopulta tuskin mikään. Vanha talo on nähnyt paljon jo minua ennen ja kokenut monenlaista myös minun aikanani. Tunnen täällä kaikki äänet, arvaan rapsahdusten syyt, tavoitan muumioituvan hiiren tuoksun – juuri nyt sellaisen hieman tympeähkö lemahdus leviää työhuoneesta. Tänä uutena vuonna 2018 Niemelän talon hankkimisesta tulee kuluneeksi jo 35 vuotta. Sitarlan laakso on vielä pimeä, yksikään auto ei aja muutenkin vain vähän liikennöidyllä kylätiellä laakson toisella reunalla, valot eivät heijastu tulvaveteen, joka nyt alkaa viimein jäätyä, kun pakkasta on luvattu päivällekin. Mahtavatko joutsenet ihan suuttua, kun on pakko vaihtaa maisemaa?

(Kuva: Outi Virmavirta)

Hiirten muumioitumiseen on syynsä ja minä itse olen syyllinen. Ruokin hiiriä kirkkaansinisellä myrkyllä, jota toisaalta ei uskoisi kenenkään syövän. Mutta ehkä hiiri ei kissan tavoin erota kaikkia värejä. Sille lienee tärkeintä päästä mahdollisimman pienistä raoista paikkoihin joissa ruokaa ja suojaa löytyy.

Hyvin inhimillistä itse asiassa. Tämänkaltainen vanha puutalo on luotu myös hiirille, mutta minä en rinnakkaiselosta sittenkään pidä. Ja niin jatkan niiden torjumista, kuten kaikkien näiden vuosien ajan.

Pesukone hurisee kylpyhuoneessa, äänet kuuluvat täällä kyllä. Hurinan kovuudesta tajuan, että vehje linkoaa ja pyykki pitää kohta ottaa koneesta ja ripustaa kuivumaan. Takassa räiskyy tuli, sinne on lisättävä puita. Elämäni on jälleen yksinäisen miehen normaalia arjen puuhaa, jota teen lähes automaatin tavoin. Ja kun aamu koittaa, lähden työrupeaman jälkeen Lohjalle, jossa Saint Honorén kahvilassa palkitsen itseäni cappuccinolla ja croissantilla. Kaksi c-kirjainta joihin luotan: ovathan ne myös vanhojen rakkauksieni eli Italian ja Ranskan yhdistelmä.

 

3.

Ääniin lisää oman mausteensa väliin hurjaltakin kuulostava myrskytuuli, joka yhä puhaltaa ulkona. Onneksi sähköt ovat toistaiseksi säilyneet. Koska ei ole lunta, ei tykkylumi pääse kaatamaan puita linjoille. Kylässä on sähkölinjojen maakaapelointi toisaalta jo aloitettu ja pian se ulottuu tähänkin taloon. Hienoa toimintaa verkkoyhtiöltä, ajattelisin, ellen tietäisi että me kuluttajat maksamme kaikesta, vieläpä ylihintaan. Pidämme hengissä ulkolaisia eläkeläisiä, vaikka omistamme voisi olla kysymys. Voiko löytyä suurempaa typeryyttä kuin se, että valtio kaiken aikaa myy keskeisintä ja tarpeellisinta kansallisomaisuutta, jonka omistus katoaa lähinnä ulkomaille. Rahaa kaupasta saadaan, mutta vain kerran. Ja sitten? –  The rest is silence.

Myrskykään ei Hamletin lausetta ymmärrä. Taas tuulen ääni kuuluu kovana, se kiertää talon nurkat ja tuntuu jäävän niihin asumaan. Toisaalta sääennuste on kyllä luvannut että pahimmat puuskat ovat aamuun mennessä ohi. Ja jokin aamu kyllä täällä pimeässäkin on. Tietokoneen kello näyttää aikaa 5.34.

 

4.

Talvimyrskystä kirjoitti Pushkin runoonsa: ”То, как зверь, она завоет, То заплачет, как дитя – Väliin ulvoo niin kuin eläin, väliin itkee lapsen lailla.” Hyvin sanottu. Juuri tuolta tuntuu, kun puuska taas osuu kohdalle.

Lapsi, niin. Pientä Sonjaa ei enää talossa ole. Kaikkea ehdimme jo yhdessä tehdä, tutustua eläimiinkin kuten Paasilinnan Taijan poneihin Hiidenveden rantamilla tai Pitkästen Minni-koiraan. Mutta nyt lapsen kehityksen seuraamisen ilo on ohi. En enää kuule Sonjan jalkojen väliin niin kiivastakin tömistystä yläkerrasta, en laulelua ruokapöydän äärellä, en itkuakaan – saati väliin kovaa huutoa, kuin kirkaisua, jonka Sonja osaa päästää silloin, kun hänen tahtonsa törmää muiden tahtoon.

Voiko alle kaksivuotiaalla olla jo oma tahto? Vastaan kokemuksesta: kyllä voi. Nämä päivät Sonjan kanssa ovat sen todentaneet. Kun hän jotain tahtoo, tyttö yrittää kaikin voimin pitää puolensa. Jos vaikka aikuiset sittenkin antaisivat periksi.

Aina tahtojen kamppailu ei voi sujua hyvin lapsen kannalta, varsinkaan jos Sonetshka sieppaa Oljan kalliin kameran, jota Olja tarvitsee instituutissaan ja alkaa retuuttaa sitä pitkin lattiaa. Ei käy, se ei ole lelu, joka saa osakseen samaa huoletonta kohtelua kuin monet pehmoeläimet: joulun kunniaksi hankitut tonttuhattuiset koirat ja ikääntyneet parrakkaat tontut. Pehmeä kestää kuitenkin kolhut, kova taas usein hajoaa. Olisiko tuossa jotain opittavaa meille aikuisillekin?

 

5.

Tahtojen törmäämisestä ja oman minuutensa ja halujensa puolustamisesta alkaa lapsen pitkä tie kohti aikuisten maailmaa, jossa tilanne on sitten lähes jokapäiväinen. Yhteiskunta ei voi toimia ilman lakeja ja säädöksiä, yhteisesti sovittuja ja järjellä ymmärrettäviä pelisääntöjä. Toki normaali aikuinen sen käsittää. Silti siitä ei aina pidä. Tapoja rikkoa rajoja löytyy, mutta pahimmat niistä vievät yksilön auttamatta yhteiskunnan ulkopuolelle: suljettuihin laitoksiin. Vain omassa mielessä voi säilyä vapaus tehdä ja ajatella, kun taas teoissa pitää aina ottaa toisetkin huomioon. Jokaisen täytyy oppia miten toimia, jotta voi saada haluamansa niin, ettei se loukkaa muita.

Mitään yleispätevää ohjetta tämän ratkaisemiseen ei löydy aikuiseltakaan. Ja varsinkin Sonjan ikäiselle lapselle tämä on selvästi erittäin vaikeaa. Joskus väsynyt aikuinen antaa periksi, joskus Sonjan huuto auttaa, mutta ei aina. Silloin pieni suloinen tyttö muuttuu kiemurtelevaksi ja kirkuvaksi madoksi, joka potkii ja itkee valtoimenaan.

Toisaalta ei tarvita kuin hetki ja hymy palaa Sonjan kasvoille. Väliin hän huutaa vain saadakseen minut eli djedan katsomaan itseään. Ja kun katson ja sanon: –Ai ai, kuten muutkin, Sonjan kasvoille leviää aurinkoinen hymy. Leviää, tai paras jo sanoa: levisi vielä eilen. Nyt kuluu taas aikaa ennenkuin näen hänet. Silloin hän on taas jo aivan toisenlainen, aina vain vanhempi ja edistyneempi. Nopeasti kasvaa lapsi. Vain minä pysyn samana, ellen sitten tulevien vuosien myötä hitaasti painu kokoon. Ainakin mitä ruumiiseen tulee.

(Kuva: Olesja Dzheksenbieva)

6.

Paitsi tahdon suurta määrää jo aivan pienessä ihmisessä, opin Sonjalta taas muutakin. Uusi vuosi on venäläisten joulu, silloin myös lahjat vasta annetaan. Ne tuo pakkasukko joka ei kyllä mitenkään eroa joulupukista.

Koska Sonja on Venäjän suvun ainoa lapsenlapsi ja muutenkin oma suloinen itsensä, hän on saanut lahjoja enemmän kuin tarpeeksi. Myös minä olen sellaisia hankkinut, jopa vastoin parempaa ymmärrystä.

Antamani hellyttävä pehmonalle ei kuitenkaan herätä hänessä kiinnostusta kuin katoavan hetken, sitten nalle saa jo jäädä makaamaan matolle ja hyvä ettei joudu tallatuksi pienten jalkojen alle kun Sonja taas keksii jotain ja vilistää sinne tänne. Lapsi itse päättää mikä häntä kiinnostaa. Keittiössä Sonja leikkii pisimpään sillä että ottaa pieniä lusikoita ja haarukoita säilytyspurkista ja laittaa niitä taas takaisin. Myös salaattikulho jonka pohjalla vielä on salaatin jäännöksiä on puuhista parhaimpia. Kauan hän sotkee salaattia lastalla ja sitten käsi pujahtaa kulhoon ja kurkunpala katoaa suuhun. Ja taas veivaaminen jatkuu. Sonja haluaa tehdä kaiken kuten mekin, myös syödä samaa. Pienet silmät ja iso ymmärrys huomaavat jo eron lautasilla. Kyllä siitäkin ristiriita syntyy, vieläpä melkoinen, jos halun kohteena sattuu olemaan chilillä maustettu lammasmakkara.

(Kuva: Ilkka Pitkänen)

7.

Ei tässä läheskään kaikki. Väliin vuoteeni vierestä katoaa jakkara, vaikka luulisi että se on aivan liian iso hänen retuutettavakseen. Väliin keittiön kaappien avaimet vaihtavat paikkaa enkä alkuun lainkaan käsitä miksi toinen niistä ei suostu toimimaan ovessa, vaan komero pysyy lujasti kiinni ja enkä saa sieltä talouspaperia, wc-paperista ja pölynimurista puhumattakaan. Kunnes asia kuin vahingossa selviää. Lopulta avaimet otetaan ovista pois ja laitetaan niin korkealle, ettei Sonja mitenkään enää niihin ylety.

Lahjoitin Ruslanille äänilevyn, Eero Koivistoisen Valtakunnan, jossa pari omaakin runoani. Ruslanilla on toimiva ja hyvä levysoitin ja hän kerää nimenomaan äänilevyjä monien kaltaistensa tavoin. Mutta äkkiä upouutta, juuri uudestaan julkaistua Valtakuntaa ei löydykään mistään. Lopulta kun vilkaisemme Svetan tshasounaan, äänilevy makaa siellä kyljellään kuin olisi aina siellä asunut. Kaikki löytyy mikä hukassa ei ole ja voi olla että vielä pitkään saan itsekin etsiä jotain jota en vielä edes tiedä kadonneeksi. Mutta lupaan etsiä rakkaudella. Vastaahan katoamisesta ihmeellisen Sonjan ah niin nopeitten käsien suorittama lumoava taikatemppu.

(8.1.2018)