Maanantaina 4.12. pidettiin Opetusministeriön toimesta Sivistys 100 -seminaari. Olin yksi kuulijoista ja katselijoista, koska paitsi eläviä esityksiä, suurelle taululle heijastettiin digiajan mukaisesti myös videoita suomalaisten mielipiteitä aiheesta. Sanankäyttäjiä videoilla edusti Sirpa Kähkönen, joka juuri valittiin Kirjailijaliiton uudeksi puheenjohtajaksi. Eipä olisi paremmin voinut osua. Paitsi että puolusti kirjallisuutta, hän puhui lopussa myös turvallisuudesta. Se oli uusi ja hyvä rinnastus, ainakin minulle.

Suomen sana sivistys juontuu latinasta, kansalaista ja kaupunkilaista koskevasta sanasta civilis. Ainakin mikäli wikipediaa on uskominen. Saan vinkin Matti Larjavaaralta, että Suomen sanojen alkuperän (SKS 2000) mukaan ”sivistys” ja ”sivistää” -sanojen keksijä tiedetään. Hän oli Reinhold von Becker 1822.  Latinan sanasta ei ole tullut suomeen kuin ”siviili” ja ”sivilisaatio”.

Voimme silti ajatella, että sivistys koskee jokaista, mutta samalla siihen liittyy myös sääntöjä. Näin oli ennen, ehkä sivistys nykyään on vapaampaa. Niinkin vapaata, ettei kaikkien tee edes mieli siitä nauttia. Veikkaan että ihan sanana se on jo monille suomalaisille vieras ja myös täysin käsittämätön.

Sivistyksen rinnalle nousevat rinnakaistermit kulttuuri ja kasvatus. Kasvatus antaa kaikelle sivistystyölle aakkoset. Se tehtävä siirtyy yhä enemmän koulun ja koulutuksen harteille. Kun nykyään perheet laiminlyövät tätä puolta ihan itse  – vain neljäsosa vanhemmistaan esimerkiksi lukee enää pienille lapsilleen (luulen että määrä on vielä pienempi) – ei ole ihme, että opettajien ponnisteluista huolimatta peruskoulun loputtua ei jatko-opintoihin ole asiaa yli kymmenellä prosentilla sen käyneistä: luetun ja kuullun ymmärtäminen ei yksinkertaisesti suju. Kirjoitustaidosta nyt puhumattakaan. Analfabeettien määrä on vain kasvussa.

Tulevaisuuden ylioppilastutkinto näyttää myös vain heikentävän tätä osaamista, ainakin lautakunnan uusien suunnitelmien mukaan. Hauskaa. Taas kerran: islantilaisten tutkimus siitä, että älykkkyyden kehittämisessä on päästy lakipisteeseen ja matka kohti tyhmistymistä on jo alkanut, osoittautuu siis meilläkin todeksi.

Ei ihme että niin monet huutavat avuksi tekoälyä. Automaatio ja tekoäly ovat nykyajan hokkus-pokkusta. Itse asiassa kultainen vasikka, jos Raamatun kertomusta miettii. Tekoälystä on jo tehty moderni Jumala, jonka kaikkiin arvoihin sitten kansalainen civilis saa luvan luottaa. Ja kas: Synny, syö, juo ja kuole -kaavio kuvannee uudenlaisen ihmiselämän. Muun hoitaa tekoäly, kaikkivoipa hallitsijamme.

Mitä sanoikaan aikanaan Samuli Paronen afrosimikokoelmassaan Maailma on sana (1974): ”Miettiessäni mitä sivistys on minusta tuntuu ettei se ainakaan ole sitä mihin sitä käytetään.”

Seminaari pidettiin Helsingin yliopiston  juhlasalissa, joka on minulle nostalginen paikka. Siellä olen itse alkanut matkan kohti sivistystä. Kulttuurin tie aukeni sattumalta ja aloin kulkea sitä ikään kuin vahingossa. Olin vasta lukiossa ja kuulin Stockmanin musiikkiosaston levykopissa ensimmäinen kerran klassista musiikkia omasta halustani: Rubinstein soitti Chopinin nokturnoja. Niiden innoittamana aloin käydä Radion sinfoniaorkesterin konserteissa, jotka pidettiin samaisessa juhlasalissa. Sen akustiikka on edelleen hyvä, salin muoto näyttää hevosenkengältä tai sitten tekohampailta. Se vetää lähes vertoja kenkälaatikolle. Uusimmat arkkitehtoniset yrityksetkään eivät saavuta sitä äänentoistoa, jollaisen vanhat rakennukset yhä seinillään suovat.

Wäinö Aaltosen marmorireliefi Vapauden jumalatar seppelöi nuoruuden oli 60-luvun vaihteessa vielä pommitusten kolhima, nyt jo siloinen toisinto. Itse asiassa se näytti kipsiltä. Salin pylväikkö oli valaistu sinisillä lampuilla joiden arveltiin kai luovan Saanatunturi -efektin. Puheita pidettiin. Sanni Grahn-Laasonen puhui hyvin, Sampo Terholla oli kova ääni, mutta nykivä rytmitys puheessaan. Vaan selvän sai.

Eläväisistä esityksistä nautimme myös. Jotain sivistyksestämme kertonee kyllä se, että suurimmat aplodit annettiin tamperelaiselle nelihenkiselle ryhmälle, joka yhdisteli sirkusta ja operettitanssia amerikkalaisittain. Mitä enemmän voltteja, sen parempi. Samaa vaikutelmaa lisäsi se, että salillinen ihmisiä nousi seisomaan ja teki käsillään liikkeitä ja sormillaan sydämiä kuin esikoululaiset ainakin, kun opettajamainen ääni siihen alhaalta kehoitti. Se tuntui mitä ilmeisimmin hauskalta. Voisi kai sitä taukojumpaksikin nimittää.

Panem et circenses – Leipää ja sirkushuveja oli jo Roomassa tunnettu lause. Sen lausahti satiirirunoilija Juvenalis (n. 60 – n. 135). Kansa ei halunnut enää valtaa, vaan luopui siitä ilmaista leipää ja ilmaisia huveja saadakseen.

Jotain tuttua tässä vaatimuksessa on. Jos historia ei toista itseään, niin mikä toistaa? Kaikkea pitää saada, mutta mitään ei tarvitsisi tehdä itse. Näitäkin ihmisiä on ja heidän määränsä näkyy pikku hiljaa lisääntyvän. Pian meillä on tällainenkin puolue, ellei ole jo.

Itselleni seminaarin paras anti oli muutaman puheenvuoron lisäksi se, että tapasin ennen juhlan alkua käytävällä Kalevi Kivistön. Hän toimi aikanaan opetusministerinä ja sitten pitkään itse ministeriössä. Sivistys, joka on alkanut sydämestä ja jatkanut kehittymistään on aina aitoa ja tekee vaikutuksen. Monet hyvät teot sivistyksemme puolesta tehtiin nimenomaan hänen toimestaan vailla melua ja julkisuutta. Minä ainakaan en niitä unohda.

Taiteen ja kulttuurin parhaita saavutuksia on yhä helposti jokaisen ulottuvilla. Kirjastossa ilmaiset kirjat, museoissa aika halvalla nähtävät taulut (museokortti) , televisiossa yhä vielä klassinenkin musiikki, josta ei tarvitse maksaa penniäkään, vaikka esiintyjän palkkio hipoisi tähtiä. Kysymys onkin siitä, miten saada yksilö ymmärtämään, että korkea taide voi olla paitsi nautittavaa, myös hauskaa, koskettavaa, lohduttavaa. Parantavaakin, kuten säveltäjä Kalevi Aho kerran Suomen Kulttuurirahaston kokouksessa totesi.

 Ei ainoastaan leivästä on vanha kirja, Vladimir Dudintsevin käsialaa. Se ilmestyi Novyij mir lehdessä 1956. Lause on alati ajankohtainen ja nyt jo aivan toisessa mielessä kuin silloin Stalinin kauhistuttavaa perintöä vähitellen murrettaessa. Jos ihmiskunta itse tuhoaa sivistyksensä ja kulttuurinsa ja uskoo materiaan ja mammonaan enemmän kuin henkeen, olemme todella matkalla Stephen Hawkingiakin kiinnostaneeseen mustaan aukkoon.

Se ei kuitenkaan vie ihmiskuntaa toiseen maailmankaikkeuteen, josta löytyisi uusi Tellus. Sellaiselle Hawking haluaa kansakunnat jollain keinoin lennättää ja pian sittenkin. Utopiat ovat hyviä, mutta kaikkea pään pälkähtänyttä ei yksinkertaisesti voi toteuttaa. Jos tämä maapallo ei riitä, mikään ei riitä. Kulttuuri taas tulee sanasta cultura, joka alunperin tarkoitti maanviljelystä. Täällä meidän on edelleen asuttava ja viljeltävä puutarhaamme, kuten Voltairen Candiden (1759) lopussa niin laittamattomasti todetaan.

(5.12.2017)