1.

Pääsin viimein matkalle, joka siirtyi kun jouduinkin sairaalaan ja letkuihin. Nyt lähdin Pietariin vähän sillä uhmamielellä, että tapahtukoon Sinun tahtosi, mutta minä poika kyllä reissaan. Ja onneksi matka sujui. Kaupunki oli paikoillaan, vaimoni Smolenskin hautausmaalla ja hotellissa huone. Ja perhe odotti minua, kuten minä olin odottanut heitä. Se kaikki tuntui hyvältä.

Hautausmaalla odotti yllätys. Sitä oli ruvettu äkkiä laajentamaan vanhojen hautojen joukkoon. Puita oli katkottu kuin meillä pohjoisen erämaissa, vanhoja hautakiviä ja ristejä oli näköjään ollut kiire saada jonnekin kaatopaikalle. Vanhimpia puita ei sentään ainakaan vielä ollut kaadettu, vaan kuka tietää mitä  on edessä. Mikään ei ole pyhää edes kirkolle, kun maata voi myydä suurella hinnalla  kuolleiden sureville omaisille.

Mutta vaimoni haudalla vallitsi onneksi rauha. Vanhat haudat sen takana olivat yhä paikoillaan. Pitkästä aikaa tuli melkein kotoinen olo kun seisoimme siinä kaikki. Hetken jopa nauratti, kun pieni Sonja, 1,5 v., tahtoi äkkiä nimenomaan minun, djedan, syliin. Kun sitten erosimme, hän jopa antoi suudelman suulle. Yksi kuolee, toinen syntyy ja elämä jatkuu niin. Juuri kuten luonnossa tähän asti aina on tapahtunut.

 

2.

Minulle tuli kuitenkin kiire kuvata edes muutamia vanhoja hautoja, jos ne äkkiä kaikki päätettäisiin tuhota. Ihmisen arvot jäävät liian usein massojen määrän, laadun ja mammonan alle. Varsinkin pyhät sellaiset. Venäjä ei ole mikään erityinen poikkeus; myös länsimaat harrastavat samaa, vain peitetymmin. Ennen niin ikuiset haudat ovat Suomessakin nyt määräaikaisia. Jos et maksa 25 vuoden jälkeen paikasta uudestaan, hauta katoaa.

3.

Kirkot Pietarissa olivat kuitenkin kirkkoja ja sellaisina taas pysyvät. Neuvostoaikaan jopa se kirkko jossa Pushkinin ruumis siunattiin haudan lepoon, oli tuhottu ja toimi klubina. Nyt se on saatu uuteen kukoistukseen, mutta kaikki on kattokruunua lukuunottamatta tuotu muualta, kertoi vanha nainen, joka siellä kirkkosalia hiljaa vartioi. Kazanin tuomiokirkossa taas sytytin kynttilät niin Svetalle kuin muillekin tutuille kuolleille. Heitä riittää siinä olotilassa, josta emme mitään tiedä. Nikolskin kirkossa tapasin sitten Zhenjan, taiteilijaystävän. Edellisellä kerralla kaaduin kirkkosalissa, nyt mieli ja jalka kestivät. Niinpä kuljin omin jaloin hänen kotiinsa, jossa vaimo Tanja ja poika Oleg jo odottivat.

Tanjalta olimme vaimoni kanssa tilanneet ikonin seitsemän vuotta aiemmin. Sveta halusi nimenomaan Kazanin pyhän Jumalanäidin ja sen Tanja oli viimein tehnyt. Hänellä oli ollut taiteilijan ´writer´s block´, ehkä myös siksi että Oleg-poika syntyi. Mutta nyt hän ryhtyi työhön ja sai kuin saikin pään auki. En tiedä onko kuolemasta koskaan mitään hyötyä, mutta Svetan katoamisen aiheuttama lopputulos teki minuun vaikutuksen.

4.

Olimme sopineet että vietämme ystäviemme Bektashevien kanssa kahtakin syntymäpäivää – heidän poikansa Aleksandrin eli Sashan ja meidän Olgan. Sasha täytti 21 vuotta, Olja 20. Molemmat aikuisuuden kynnyksellä siis. Sasha opiskelee tietokonealaa yliopistossa, nimenomaan virustorjuntaa; Olga taas valmistuu aikanaan designeriksi polyteknisestä. Nuoruus, pidä pintasi! Jaksa aina katsoa eteenpäin ja kestä myös vastoinkäymiset ja surut. Äläkä etenkään maksata huonoja kokemuksia kenellekään takaisin, ellet sitten hyvällä. Vain se voi tehdä maailmasta paremman paikan elää.

Söimme juhla-aterian heidän kunniakseen korealaisessa ravintolassa. Bab Jib sijaitsee lähellä Gorkovskajan metroasemaa. Jotenkin mainio paikka, ruokaa riitti ja se oli kiinnostavaa. Erityisesti olin halunnut maistaa kimchiä, jossa kiinankaali maustetaan chilillä, valkosipulilla, inkiväärillä ja ties millä.

Kyllä, juuri niillä! Mutta vaikka suunsa sai tuleen kuten myös mustekaloilla, oli muu ruoka herkullista ja lievemmin maustettua ja soppa kuin misoa. Sonjakin viihtyi. Sveta ei koskaan tahtonut korealaiseen ruuan tulisuutta (ostryij) peläten mutta olin nyt ottanut hänet noin vain mukaan eikä vaimoni tuntunut liiemmin kärsivän, vaan katseli meitä lempeästi hymyillen jostain verhojen lomasta.

5.

Kesäpuistossakin kävin. Odotin ensin yhtä tuttavaa, mutta kun tätä ei ilmaantunut hotellille (oli erehtynyt vain päivällä), kuljin yksin Pietari Suuren luomukseen. Villeys on puistosta kadonnut, se on laitettu ankaran arkkitehtoonisen järjestyksen kouriin. Mutta avaria ovat edelleen käytävien näkymät ja puiston kahvilassa yhä taatusti paras cappuccino Pietarissa. Yhtä hyvää olen vain juonut kerran Italiassa, Venetsian rautatieaseman nuhruisessa baarissa.

6.

Venäläisessä museossa esiteltiin vallankumoustaidetta. Lippuluukulla nainen kysyi olenko ehkä ulkomaalainen. Myönsin olevani, mutta kun jatkoin venäjän puhumista, hän sanoi että kuulun jollain lailla Venäjän federaation piiriin ja myi sittenkin halvemman lipun.

Suunnistin suoraan katsomaan Malevitshejä ja sitten kumppaneita, kuten A.A. Deinekaa ja hänen Tyttö ja kirja -maalaustaan, joka tuo mieleen Schjerfbeckin vastaavat. Ikonit pitää aina nähdä. Lopuksi osuin kansantaiteen osastolle, jossa en ennen ollut käynytkään. Puiset veistokset varsinkin Arkangelin (Arkkienkeli!) seuduilta olivat vaikuttavia. Käsitin taas että ilman luontoa, taidetta, musiikkia ja kirjoja olisin jo kauan sitten ollut kuollut mies, vaikka ruumiini ehkä yhä eläisi ja harhailisi maan pinnalla.

7.

Matkan huipennuksen koin yhdessä Oljan kanssa. Kapellassa oli konsertti terroritekojen uhrien hyväksi. Siellä esitettiin Mozartin Rekviem. Päivä oli marraskuun 27. Tasan vuotta aiemmin olin juuri tullut Finljandskin rautatieasemalle jossa Sveta oli minua vastassa. Ja sitten hänen puhelimeensa alkoi tulvia viestejä. Metrossa oli räjähtänyt pommi ja kaikki olivat huolissaan ystävistään ja omaisistaan. Kun tahdotaan tuhota, saatetaankin yhteen. Mutta terroristit tai sotapäälliköt eivät tätä koskaan ymmärrä.

Kapellan akustiikasta voisi kai käyttää sinänsä mahdotonta sanaa ihana. Tai uskomaton. Tai sitten ihmeellinen. Se on silti yksinkertaisen kenkälaatikkorakennuksen aikaansaama, mutta kaikki kuuluu hyvin ja puhtaasti joka ainoaan paikkaan. Tapaan myös sanoa että Pietarissa huonoinkin soittaja ja laulaja olisi Suomessa heti parhaitten joukossa. Vääriä ääniä en kuullut ainoatakaan. Ja niin Mozart sai olla oma itsensä, ja uupuneen ja alituisella rahapulalla kidutetun säveltäjän viimeinen tilaustyö kävi syvälle sydämeen ja jäi sieluun. Minulle tuollainen musiikki toimii myös Angel Hranitelin, suojelusenkelin tavoin. Se puhdistaa edes hetkeksi mielen ja palauttaa eloon kaiken sen hyvän ja ylevän, minkä maailma niin usein tahtoo nujertaa ja liata.

Russkij muzei, kansantaiteen osasto

 

(30.11.2017)