Suurimman osan ihmisistä joista tulee merkittäviä omalle elämälle tapaa sattumalta, sokkona. Uspenskiin törmäsin juuri niin. Olen tuntenut miehen nyt yli 40 vuoden ajan. Yhä me kummatkin sinnittelemme hengissä. Jo sitä voi kaiketi pitää saavutuksena. Ja myös sitä, että Eduard, suomeksi vain Eetu, jonka hän sai lempinimekseen hieman Rymy-Eetumaisesta käytöksestään jolloinkin nuoruusvuosina, on vähintään kahden kuolemattomalta tuntuvan sankarin: niin Krokotiili Genan ja häneen ystävystyvän, tieteelle tuntemattoman pehmoeläimen eli Tsheburashkan sekä Fedja-sedän ja koko Prostokvashinon sakin kruunattu ja kruunamaton isä.

Pitkä lause, oikeastaan monipolvinen virke, jossa on monta lausetta. Olisi kai kaiken voinut lyhemminkin sanoa, mutta tuommoiseksi se nyt tuli.

Olin eilen puhumassa Eetusta ja hänen Suomensuhteistaan. Olen kaikkeen syypää, koska löysin vuonna 1974 Moskovan kirjamessuilta ensin hänen kirjansa eli Fedja-sedän, joka vielä silloin oli venäjäksi ja nimeltään Djadja Fjodor, pjos i kot, ja vasta sitten tutustuin sen tekijään. Kissa ja koira kääntyivät heti, mutta Fedjaksi päähenkilön oivalsi nimittää pienen pohdin jälkeen kääntäjä Martti Anhava. Se istuu paremmin lasten suuhun ja on myös Fjodorin normaali lempinimi naapurimaassa.

Fedjat kuvitti Gennadi Kalinovski, hänkin oli mestari alallaan. Olen miehen kerran tavannut enkä sitä koskaan unohda. Jokainen viiva istui paikalleen eikä tahtonut paeta minnekään. Kalinovski kuoli jo vuonna 2006, mutta näin on yhä.

Uspenskin menestystarina alkoi oikeastaan Suomesta, täällä ensimmäisestä Fedja-sedästä lienee kohta otettu jo parisenkymmentä painosta. Sittemmin häntä on samoin käännetty parillekymmenelle kielelle. Kirjojen myynti on laantunut, mutta näytelmänä Fedja elää yhä pitkin poikin Suomenmaata. ”Kop kop, täällä posteljooni Petshkin. Toin teille Pörräisen…” Siinä lienee yksi näytelmän suurista kohokodista, joka naurattaa yhä minuakin.

Olin puhumassa Metsätalolla ja kuulijoita oli, hieman vanhempaa polvea ja ilmeisesti Fedjan tuntijoita lähes jokainen. En ruvennut kertomaan, miksi Uspenski on hyvä kirjailija, kyllä he sen tiesivät, vaan keskityin kertomaan vapaasti hänen suhteistaan Suomeen, alun shokista ja samalla suuresta ilosta, kun hän vapautui silloisen Neuvostoliiton eräänlaisesta vankilasta matkustaessaan ensimmäistä kertaa ulkomaille eli Suomeen. Suomeen pääsy antoi hänelle mahdollisuuden matkata myöhemmin myös muualle aina USA:ta myöten, mutta ei hän piskuista maatamme unohtanut. Emmekä me häntä. Suhteet säilyivät. Puhuin siitä ja siteerasin todisteeksi hänen suomalaisten ystäviensä ajatuksia. Lopuksi luin hänen viimeaikaisia kirjeitään minulle.

Hieman hämmennyin, kun tilaisuuden järjestäjä Ben Hellman, kaikella tapaa viisas ja oppinut, tahtoi puhua siitä että kirjojen taso oli Fedjan ja Genan jälkeen jyrkästi laskenut. Epäilen että tuo arvio on enemmänkin mielikuva, ainakaan se ei voi perustua Uspenskin noin 60 eri lastenkirjan lukemiseen. Suomennettuja kirjoja Fedjan jälkeen on niitäkin vino pino, ja ilman Fedjaa ne varmastikin vaikuttaisivat paremmilta, elleivät erinomaisilta. Puhumattakaan muutamasta myöhemmästä, joita ei ole edes harkittu suomennettavaksi, siksi että kääntäjä aikanaan vain kyllästyi. Joka taas saattoi johtua siitä, että kirjailija kyllästyi kääntäjäänsä. Ihmeellisiä ovat aina ihmissuhteiden tiet ja varsinkin niiden seuraukset.

Onnistuneesta ja menestykseksi kohonneesta kirjasta joka jokaiselle kirjailijalle on eräänlainen onnekas ja toistamaton vahinko, lankeaa aina iso varjo joka tuntuu olevan elämän pituinen. Tove Janssonilla Muumi, Astrid Lindgrenillä Peppi, Kirsi Kunnaksella Tiitiäinen jne. Itse pidän esimerkiksi Toven aikuiskirjoista enemmän, varsinkin Kesäkirjasta ja Harusta. Mutta Muumikahvilassa istuin eilen cappuccinoa juomassa minäkin ennen esitelmätilaisuutta ja istuin toki mielelläni. Kyllä sen mukavan kahvilan hyllylle voisi pari Sommarbokeniakin nostaa ihan aikuisten tutkittavaksi?

Joulukuun 22. päivänä Uspenski täyttää 80 vuotta. Hän on vain kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin maamme itsenäisyys. Läheltä liippaa siis. Itse asiassa sata vuottakaan ei ole kovin pitkä aika. Hengissä on Suomi pysynyt, Uspenski myös, ja molemmilla on ollut vaikeutensa.

Eduard alias Eetu sairastui syöpään jo vuosia sitten mutta siitä ei silloin puhuttu, koska hän itse ei sitä halunnut. Nyt kun hän itse kertoo siitä vapaasti voi asiaan palata. Huumorilla ja sitkeydellä on yhä paikkansa ihmisen elämän ylläpitäjinä.

Toukokuun lopulla 2017 Eduard kirjoitti:

”Hannu, kun täällä oli myrsky, minua onnisti. Makasin sairaalassa.

Minulla on joukko kaikenlaisia sairauksia ja niinpä muutan sairaalasta toiseen. Nyt juuri olen onkologisessa.

Asiat sujuvat siis normaalisti eli eivät suju lainkaan. Kirjat ja brändi myyvät huonosti. Siitä huolimatta Olmanpress tahtoo ostaa kaikkien kirjojeni oikeudet viideksi vuodeksi, ja maksavatkin. Tänään he tulevat sairaalaan tekemään sopimuksen.”

Hän kyselee kirjeensä lopuksi muistetaanko häntä vielä Suomessa. Uskon, että ainakin vanhempi polvi muistaa. Ja miksei nuorempikin, jos kirjoja heille vain luettaisiin. Lue lapsellesi on edelleen kaikista lukutaitoa parantavista ideoista toteuttamiskelpoisin ja jopa helpoin.

Vielä alkukeväästä Uspenski majaili Anapessa ja saattoi uida ja kävelläkin, sitten sairaus uusiutui ja Eduard joutui hoitoihin Moskovaan. Kun vaimoni kuoli elokuun lopussa hän otti hämmästyttävän voimakkaasti siihen osaa ehkäpä omasta tilanteestaan johtuen:

”Hannu! Mikä kauhistus, suru murhe. En voi edes lentää luoksesi, koska istun pyörätuolissa. Mutta olemme kanssasi, jaksa.

Uskon että vielä tapaamme Anapessa, kuljemme kaupungilla ja istumme ravintoloissa. Kestä, pidä pintasi.

Muista että me rakastamme sinua.En pysty soittamaan koska luulen etten löydä sanoja. Siksi kirjoitan.

Sinun EETU.”

Kyllä minä ymmärrän häntä. En ole itsekään pystynyt asiasta vieläkään puhumaan, kirjoittamaan vain.

Eduard puolestaan ei ole halunnut poistua tästä maailmasta vaan tahtoi ja pääsi Saksaan hoitoon. Sinnehän venäläiset kirjailijat ennenkin menivät, siellä Tshehov kuoli. Mutta ainakin toistaiseksi ”Ohota zhit – Halu elää” á la Shukshin on ollut suurta. Hänen viimeisin kirjeensä saapui äskettäin Saksasta. Siteeraan sen alun ja lopun nyt tähänkin:

”Rakas Hannu. Olipa mukava saada kirjeesi, varsinkin kun makaan sairaalassa Saksassa. Saksalaisen medisiinan taso on uskomattoman hyvä. Jos täällä parannetaan kirurgin veitsen avulla, meillä siihen käytetään kirvestä. Moskovalaisissa sairaalassa menetin vain aikaa. Niihin en enää tahdo palata.

Saksassa katsotaan että saatan vielä parantua. Ainakin siltä tuntuu kun olen täällä ollut kolme työn- ja levontäyteistä viikkoa, jolloin minua on kuitenkin kaiken aikaa hoidettu.

——

Neljän päivän päästä palaan Moskovaan, ja sitten taas 3 viikon kuluttua tänne, kemoterapiaan.

Kaiken aikaa olen muistellut matkojamme niin täällä Venäjällä kuin Suomessa. Yhtäaikaa astuimme silloin maailmaan jossa olimme sekä opettajia että oppilaita.

Kuolemistani en kiirehdi. Onhan minun ennen sitä voitettava sinut tenniksessä.

Siinä kaikki.

Terveiset kaloilleni jotka uivat joessasi.”

Viimeisen kerran näin Eduardin kun Lomonosovissa 2015 hautasimme kesällä hänen pitkäaikaisimman työtoverinsa ja ystävänsä Anatoli Galilovin, Toljan. Mies oli minunkin ystäväni aina loppuun saakka. Toljan karkoitti ensin Uspenskin luota Eduardin toinen vaimo Lera, sitten kyllä Uspenski itsekin, joka Leran kadottua halusi pitää Toljan kaiken aikaa Moskovassa, vaikka tällä oli vaimonsa Ljubotshka ja hyvä elämä Pietarissa. Kun Tolja kuitenkin lähti Pietariin, ystävyys päättyi. Eikä sitä koskaan minkään haudan äärellä enää voi solmia uudestaan. Mutta kyllä Eduardin katumus näkyi ja tuntui. Puhelias ystäväni Rymy-Eetu oli maahanpanijaisissa kovin pieni ja etäinen eikä kyennyt sanomaan juuri mitään. Kuva kirkosta ei kerro koko totuutta:

 

Maailma ei ole kovinkaan yksinkertainen paikka ihmisen elää. Jollekin harvalle se onnistuu kivutta, useimmille ei. Monen mutkan kautta ei sittenkään päästä aina valoon, ehkä kuolemassa vasta. Mutta hyvälle kirjailijalle jää kuoltuaankin jäljelle jotain: sanansa. Onko niitä enemmän kuin parin kirjan verran, se on jo makuasia. Yksikin teos riittää, itse asiassa se on jo paljon. En usko, että ainakaan Uspenskin Fedjaa tullaan täällä koskaan täysin unohtamaan.

(14.11.2017)