Legendaarisen 70-lukumme vaihteessa ilmestyi Love Recordsilta äänilevy Lautanen Guatemalan verta. Sen rahisevilla urilla oli myös laulu Menee huonosti jossa iloisesti päästeltiin: ”Ensin täällä tehdään sairaita ja sitten sairaala.” Taisi olla Ritsan eli mestari Pentti Saaritsan tekstiä. Mutta onneksi Suomessa sairaaloita löytyy, vieläpä riittävästi, ja sairaudet taas hiipivät itsekseen hiljaa ihmisiin kysymättä heiltä halutaanko niitä vai ei. Vähän kuin sote-uudistus.
Näin kävi minulle. Olin jo edellisestä operaatiosta toipunut ja kaikesta parantunut ja tein lähtöä viikoksi Pietariin. Mutta kohtalo päätti toisin. Aamuyöstä alkoi leikkaushaava ilmeisesti vuotaa sisältäpäin ja kun silkkaa verta vain tuli ja tuli, oli hypättävä autoon ja ajettava pimeyden halki Lohjan poliklinikalle.
Koska oli aamu varhainen, ei sisään ollut tungosta. Luukulla oli sairaanhoitaja ja minä hänen ainoa asiakkaansa. Olin tullut vasta ikäänkuin neuvottelemaan asiasta, mutta vaivasta kuultuaan päivystäjä valpastui. Minut tempaistiin noin vain sisään ja tutkimuksiin; sain sentään luvan siirtää auton sakkopaikalta pysyväiselle, jossa se saisi rauhassa maata.
Minä sen sijaan en maannut rauhassa. Äkkiä vaatteet pois, beesiinvärinen sairaalapyjama tilalle, äkkiä näytteen anto, verta purkkiin, ja äkkiä makaan lavitsalla neonvalojen alla enkä tiedä mitä tuleman pitää. Päässä vilisi vain se, miten nopeasti kuntoutuisin, pääsisinkö Pietariin vai en. Kunnes nuori naiskirurgi saapuu, tutkii hetken, ja sanoo sitä kysyessäni ettei matkasta tule mitään. Hän on lähes tyly, kuulemma herätetty uniltaan, eivätkä kemiamme kohtaa. Niinpä päätän että kysyn vähän myöhemmin joltain toiselta ns. toista mielipidettä. Second opinion, se toi hauskasti mieleeni Woody Allenin. Mutta tämä ei ollut huvia. Kyllä itsekin ymmärsin, ettei jatkuva verenmenetys olisi omiaan edistämään matkustamista edes kotiin. Mutta mutta.
Taas kerran siteeraan maatessani Francis Baconia (1561 – 1626): Toivo on hyvä aamiainen. Vaan illallisena huono, mies jatkoi aikanaan. No, iltaan on vielä matkaa. Makaan ja makaan ja niin vain käy että paikalle saapuu kärrääjä joka taiteilee minut osastolle. Mennään ahtaitakin käytäviä, alhaalta noustaan hissillä kolmanteen kerrokseen kunnes sieltä löytyy kirurginen vuodeosasto 3. Ja sieltä huoneesta numero 3 myös tyhjä, sängyn kokoinen paikka.
Monta kolmosta, mutta en ole varma onko se onnen vai onnettomuuden numero. Pariton on kuitenkin luku josta pidän, vaikka parilliseen elämään olisin muuten mieltynyt. Pariton olen nyt senkin suhteen.
Opin pian monia asioita, muunmuassa sen, että kysymyksiini saan lähes kaikilta hoitohenkilökunnan edustajilta vastaukseksi: ”Jos käytössäni olisi kristallipallo…” Ennustajaksi ei siellä kukaan halua ruveta.
Tajuan että olen liian hätäinen. Tajuan myös, että tarvitsen tietokoneen koska sairaalassa on myös potilailla ilmainen wi-fi. Niinpä soitan Arville. Luottoihminen kuuntelee, menee kotiini, löytää avaimen ja tuo mustan kassini johon on pakannut tietokoneen sekä necessairen hammasharjoineen ja parranajovälineineen. Maailmassa on hyviä ihmisiä ja uskon että heitä on jopa enemmän kuin pahoja. Miten maailma sitten saa aina itsensä tilanteisiin jotka vaikuttavat umpihullujen teoilta tuntuu käsittämättömältä.
Koska Venäjänmatkalle on lähdössä myös ystäviä, joudun jo nyt kirjoittamaan varoituksen, etten ehkä itse sittenkään ole mukana Pietaria näyttämässä. Joka tapauksessa Pietarin perheeni voi heitä laillaan auttaa. Viestit lähtevät, vastauksia saadaan. Ainakin se puoli on hallinnassa. Minut taas on sidottu ruokasuolahuuhteluun ja isoon tankoon jolla toki pyörät alla. Mutta minnekä minä sen kanssa kulkisin. Aatteet pois ja vaatteet taisi olla samaisen 70-luvun vaihteen ja Raija Alhon toimittama pamfletti.
Sairaala, pakko vain on hyväksyä tämä. Jo toinen kerta lyhyen ajan sisällä. Lääkäri tulee, sama nuori naiskirurgi, eikä hän anna yhtään sen enempää toivoa. Eikä muutakaan. Evvk. Kahden hengen huoneessa on toinenkin potilas lisäkseni, mies valittaa ja kiroilee kohtaloaan taukoamatta. Onneksi hän ei katso televisiota, kuuntelee kyllä musiikkia. Hälyä sekin, mutta kaipa siihen tottuu, kun tottuu sähkökellon sekuntiviisarin kuuluviin rapsahduksiin ja koneellisen ilmanvaihdon huminaan. On pakko. Pakko se on kun pukseeraa, sanoo kai jo sadannen kerran äitini ääni.
Naapuri kotiutetaan iltapäivän kuluessa ja oloni helpottuu. Uusi kärrätään kyllä paikalle, mutta hänkään ei ole television katsoja. Helpotun lisää.
Mies osoittautuu muutenkin mukavaksi. Käy ilmi että hänellä on tapana oleilla Muoniossa. Tuttujen ja yhteisten Lapinpaikkojen läpikäyminen virkistää minua. Sveta, ah vaimoni joka niitä seutuja rakasti. Tietokoneen näytölle olen laittanut kuvan, jossa Sveta seisoo Palkastunturin laealla sumussa ja hymyilee. Sumuun vielä korkeammalle hän katosi, vaan elää muistoissa. Aina vain vahvemmin, mitä pitemmälle aika kuluu.
Aika sairaalassa on toista kuin muualla. Maailma supistuisi täysin, mutta internetin kautta näen mitä missäkin tehdään. Ja taas tapahtuu. Mr. Trump pelaa golfia Japanissa. Ajatella. Golf-diplomatiaa entisen pingisdiplomatian tilalla? Tuleeko koskaan tenniksen vuoro? Muistan sitten että istuva presidenttimme on myös tennismies. Sen ajatteleminen helpottaa hetkeksi oloani.
Yöksi saamme yököltä nukahtamislääkkeet, niitä haluaa myös naapuri jonka etunimi on Seppo, ylen taitava takoja. Hän osaa lääkkeitten nimetkin, on toiminut sairaaloiden johtopuolella pitkään. Nuori naiskirurgi kielsi minulta kaiken vastaavan turhana, mutta muitakin ihmisiä löytyy. Addikti en ole, mutta nukkuminen sairaalassa ei oikein luonnistu. Eihän se ihmisille tarkoitettu koti olekaan.
Niin hujahtaa yö, alkaa uusi päivä. Tulee aika päättää matkasta, peruuttamattomasti. Ymmärrän itsekin, ettei siitä tule mitään, verta vain tulee edelleen, joskin ohuemmin: virtsa on enää roséviinin väristä. Kirjoitan perheelle etten pääse, puhun FaceTimessa Olesjankin kanssa, joka on vakava kuin äitinsä. Kun vitsailen että tiedot kuolemastani ovat hieman ennenaikaisia, hän synkistyy Svetan tavoin. Kulttuurierot. Venäjällä kuoleminen on vielä vakavampaa kuin meillä; siellä se voi todella kohdata milloin vain kenet hyvänsä. Toki niin on täälläkin, mutta jokin ero asiassa sittenkin on? Pyydän anteeksi suulauttani: ”Finskaja shutka” – Suomalainen vitsi, liennyttelen. Eikä ehkä edes suomalainen pila, omani ja makaaberi vain. Alunperin kaiken lisäksi amerikkalainen, Mark Twainin ja Hemigwaynkin käyttämä.
Nuorempi tytär Olja on tehnyt matkan Staraja Ladogaan, Venäjän vanhaan pääkaupunkiin, jossa olin aikanaan käynyt hänen äitinsä eli vaimoni kanssa. Olja lohduttaa minua kuvalla Volhov-joesta. Olhava se on suomeksi. Sama joki virtaa Novgorodin läpi ja laskee Ilmen-järveen; Ilmajärveen siis. Viikinkien kauppatie, suomensukuisten asuinpaikat. Hieno joki, muistoja täynnä. Omianikin.
En rakasta tekoälyjä enkä itseajavia autoja, ihmiskunnan hidasta typertymistä ja heittäytymistä kuin uuden ihmeellisen jumalan armoille, mutta jotain hyötyä modernista tiedonvälityksestä on. Saan myös jo ostetut junaliput vaihdetuksi toisiin vailla vaikeuksia. Pietarin mainio residenssi ja viikko siellä jää ja jäänee nyt jo ainakin talveksi, koska ymmärrän että kyse on joistain ongelmista talon hallinnoinnissa. Pakko sopeutua siihenkin. Elämä ei ole juna joka menee eteenpäin samaa raidetta, vaan poikkeamia ja pysähdyksiä sattuu, aina uusia ja uusia. Tähän on vain syytä tottua.
Teen sairaalassa minkä voin: jatkan uuden kirjan kirjoitamista, tietokoneen avulla voin aina olla töissä missä tahansa. Aikaa sairaalassa riittää. Koneen ääni ei naapuria häiritse, varsinkin kun hänellä on huono kuulo. Siinä maatessa teen myös tiliä menneestä vuodesta. Ehkä tämä ei todellakaan ole ollut vuosistani aivan parhaimpia: edellisen vuoden kesäkuussa iso operaatio, tämän vuoden toukokuussa rankka leikkaus, elokuussa vaimon äkillinen ja yllättävä kuolema, syyskuussa uusi leikkaus. Ja nyt sitten tämä takapakki. Mutta elää täytyy, eteenpäin on mentävä, luovuttaa ei saa. Lapsuuden Kallio ja sen nyrkeillä annetut opetukset tulevat taas mieleen. Vielä minä seison taas jaloillani, kyllä. Moni asia pitäisi saada kuntoon ennen lopullista poistumista. Hyvääkin voi vielä olla edessä. Perhe Pietarissa odottaa. Ihmisiä kuolee, mutta uusia syntyy. Sellaiseksi tämä maailma kerta kaikkiaan on onneksemme luotu.
Kuluu ilta, kuluu yö, aamulla veren tulo on lakannut. Myös toveri saa kuulla että pääsee kotiin. Matkalle ei ehkä kannata lähteä, sanoo myös päivystävä uusi naislääkäri, vanhempi, kokeneempi ja siten viisaampi kuin edeltäjänsä. Koska vuodon syy ei tarkoillakaan tutkimuksilla ole selvinnyt, on minun parasta pysytellä sairaalan poliklinikan lähettyvillä. Toki ymmärrän, että kyse on hyvinvoinnistani, toki alistun lopullisesti. Ja niin lähdemme huonetoverin kanssa yhtäaikaa vapauteen autojamme kohti. Mieleen palaavat siinä ulkoilmassa kulkiessa taas kerran lähes kaksituhatta vuotta sitten eläneen Titus Petronius Arbiterin säkeet, jotka Tuomas Anhava aikanaan niin laittamattomasti suomensi: ”Olen elänyt elämän eikä kohtalo kovetenkaan voi/sitä koskaan riistää minkä aika on ehtinyt antaa.”
(6.11.2017)