Lohjan seudulla markkinoita riittää. Milloin missäkin taajamassa tai ennen vielä itsenäisten kuntien kuten Sammatin, Karjalohjan ja Nummi-Pusulan keskuksissa järjestetään aina muutaman viikon tai kuukauden välein pieniä toritapahtumia, ns. tynnyrimarkkinoita. Jollekin suuremmalle piha-alueelle, usein bensa-aseman parkkipaikan viereen kohoaa parhaimmillaan parisenkymmentä kojua, joissa lähinnä kyllä kesäisin myydään sitten aivan mitä vain: kukista piirakoihin, kirjoista kakkuihin, sementistä valetuista eläimistä fliiseihin. Ja aina on paikalla ainakin yksi makkara- ja lettukahvila.

Eksyn usein markkinoille, vaikka en mitään tarvitse saati halua ostaa, mutta kun pääasiassa kyyhöttää kodissa koneen ääressä, tekee hyvää liikkua, nähdä ihmisiä. ”Vilinää”, kuten Tarleena Sammalkorpi innolla huudahti kerran bussin takapenkiltä kun Riikaan matkattiin. Ihmisiä katson usein tavaroitakin enemmän, vaikka kotini on tauhkaa täynnä niin etten kohta sisään mahdu.

Onneksi on vaja jonne aina voi kantaa ylimääräistä. Ehkä minäkin vanhoilla päivilläni järjestän pihakirppiksen, josta voi ilmaiseksi hakea pikkutavaraa, kunhan sitä haluava jaksaa kuulla jokaiseen esineeseen liittyvän kertomuksen, tarinan, joka saattaa olla pitkäkin. Myös tavara on muisti, koska siihen liittyy lähes aina jokin ihminen, matka, kokemus.

Eilen Sitarlaan saapui pojantyttäreni Sade (13 v.) Iina-äitinsä kanssa. Vähään aikaan emme olleet nähneet ja hauska oli tavata ja puhua. Päivä oli noussut kirkkaana, pikku pakkanen pudottanut viimeiset villiviinin lehdet. Krassit makasivat masentuneina maassa, mutta keijunmekko ei ollut moksiskaan. Se on kasveistani aina kiitollisin, kukkii alkukesästä marraskuulle saakka.

Koska Sade oli vastikään syönyt äitinsä kanssa aamiaisen, ehdotin että menisimme ensin Lohjalle, suurmarkkinoille, joita siellä syksyisin ja keväisin järjestetään. Silloin Kauppakatu oikein suljetaan liikenteeltä ja paikalle tulee satakunta kojunpitäjää ja kaikenlaisen tavaran tai syötävän myyjää.

Näin päätimme ja perille pääsimme. Markkinoilla on kevyt liikkua, kun ei tarvitse tai halua mitään. Mutta aina jotain osuu silmiinkin. Tapani mukaan keskityin etsimään lettukahvilaa tai vohvelinmyyjää, mutta ranskalaisten vohvelien paistajaa en nyt näe. Lakritsaa tarjotaan, ruisleipä tuoksuu, yksi kärry on donitsejakin täynnä. Mutta minä haluan letun, räiskäleen, joka itse asiassa on aivan samanlainen kuin venäläinen blini. Se paksu jota meillä blininä pidetään on herrain herkku, jonkalaista ei Pietarin blinikahviloista löydä. Saattaa olla että vain Idiot-ravintolassa, joka Dostojevskin kunniaksi on avattu, voi sellaisenkin ihmeen tilata.

Iina innostuu kun näkee miten halvalla lakkoja myydään. Lakkaa tai hillaa pohjoisessa tänä vuonna on riittänyt niin, että kun Svetan kanssa elokuussa palasimme Lapista, oli Ranuan tori täynnä myyjiä, mutta ostajia ei lainkaan; me vain. Kävi ilmi ettei lakkaa mahtunut enää edes varastoihin. Mekään emme sitä voineet ottaa mukaan paria suupalallista enempää. Tällainenkin on maailma: kysynnän ja tarjonnan lait määräävät. Niinpä hillaa yhä saa ja hinnalla joka sopii lähes jokaisen kukkarolle.

Menemme lettukahville ja otamme alkupaloiksi ropeen juuri paistettuja neulamuikkuja. Hyviä nekin, vaan todella maukas on jälkiruokamme eli kuuma lettu, jossa vadelmahilloa ja tursaus kermavaahtoa. Kahvi on kuin bensiksellä mutta sopii juuri tähän tunnelmaan. Vain haitarimusiikki puuttuu.

Musiikin sijasta pitää nuorehko myös lettukahville tullut naapuripöydän mies puheen ja pyytää meitä Paavo Väyrysen kannattajakorttien allekirjoittajiksi. Olen oman kannatukseni jo aikaa päättänyt, joten pudistelen vain päätä. Mutta hän on sinnikäs puhuja. Käy ilmi että torin toisella laidalla on koju jossa kortteja kerätään. Ja kojussa on kuulemma itse Väyrynen. Hänet olen maailman saatossa ennenkin tavannut, joten päätämme yhtä kaikki katsoa vielä tämän markkinatapahtuman ennen palaamista Sitarlan kotiin, jossa varsinainen pääruoka eli sienisoppa meitä kaikessa rauhassa odotti.

Paavo seisoo vakaana kuten aina siinä ihmisiä kätellen. Kojussa myydään hänen kirjojaan ja mukeja joiden kyljissä kuvia Väyrysestä. Iina lähes ostaa yhden lahjaksi äidilleen. Minä taas vaihdan pari sanaa Paavon kanssa, otamme kuvan Sadesta ja hänestä, toivotamme hyvää päivänjatkoa ja lähdemme. Sinne hän jää, pienenä, silmälasipäisenä, kevyt karvahattu päässä ja katoaa pian ihmisten sekaan joita kulkee kojujen välistä aina vain enemmän ja enemmän. Mikä on liikkuessa, kun sää kerrankin suosii markkinoita.

Me pääsemme autolle ja ajamme kohti Sitarlaa. Saan sienisoppani kuumaksi ja sen kylkiäiseksi syömme vielä venäläisiä piirakoita, joita lohjalaisesta leipomosta eli Saint Honorésta on löytynyt. Ja sitten vielä saaristolaiskuhaa Rivolin ja Svetan muistoksi. Kun Svetaa ei ole, on edes jotain josta yhdessä nautimme.

Muistoja riittää, tullee aina riittämään eivätkä markkinatkaan lopu tähän. Vielä ennen joulua eli 9. -10. joulukuuta pidetään Lohjan kirkon ympärillä Menneen ajan joulumarkkinat (noin kaksisataa kojua ja arviolta kaksikymmentätuhatta kävijää). Sovimme että näemme siellä seuraavan kerran. Jos sää suosii, jos vaikka olisi kevyttä pakkasluntakin, voisimme taas vanhan musiikin soidessa ja tervapatojen loimutessa pelkästään vain katsoa, miten ihmiset kulkevat, miten maamme makaa; miten silloin jo tasan satavuotta täyttänyt Suomi edelleen elää ja yrittää yhä sinnikkäästi pysytellä pystyssä.

 

(23.10.2017)