1.

Hetken – ja ehkä syystä – oli tänä syksynä sellainenkin aika, etten voinut keskittyä kunnolla edes lukemiseen, mutta nyt ainakin se vaihe tuntuu olevan ohitse. Niinpä aloin taas katsoa löytäisinkin hyllystä jotain kiinnostavaa, vanhaa tai uutta, mutta sellaista joka minua tällä hetkellä puhuttelisi. Kirja on parhaimmillaan ystävä, joka ei koskaan kuole, vaan avaa aina nöyrästi sivunsa kuin sanoen: juuri sinua olenkin tässä jo odotellut.

Yläkerran kirjastosta näin sattumalta Juri Trifonovin (1925 – 81) kaikkien eri teostensa rivistön. Vanhat tutut tapaa aina mielellään, varsinkin kun edelliset kohtaamiset ja muistot ovat olleet hyviä. Rivistöstä etsin kirjan Drugaja zizhn, Toinen elämä. Se julkaistiin Venäjällä 1975 ja sain sen silloin aika nopeasti vahingossa käsiini, luin ja ihastuin. Teos on suomennettukin ja Gummerus on sen julkaissut vuonna 1986.

Toinen elämä kertoo kuolemasta ja sen päähenkilönä on jäljelle jäänyt leski, nainen, joka miehensä aivan liian aikaisin menettää. Olga Vasiljevna ei ymmärrä miksi Sergein piti kuolla, yrittää selvittää sitä mielessään ja muutenkin, mutta samalla hänen täytyy selvitä jokaisesta eteentulevasta päivästä. Helppoa se ei ole, hänellä on murrosikäinen tytär ja samassa ikään kuin kommunalkassa eli yhteisasunnossa elää myös Sergein vanha äiti, joka ei miniästään pidä ja uskoo juuri tämän aiheuttaneen poikansa kuoleman.

Sergeillä itsellään oli jatkuvia vaikeuksia instituutissa, josta hänet lopulta erotetaan. Sydänkohtaus on siis sittenkin epäilemättä muusta kuin vaimosta johtuva. Vai onko?

Tätä Olga Vasiljevna joutuu joka yö miettimään, sillä lähes joka yö hän herää. Joskus hän menee keittiöön juomaan vettä tai kylmää teetä ja törmää siellä Sergein äitiin, anoppiinsa. Se vain pahentaa tilannetta, sillä kummankin tunteet ovat yhtäläiset eli negaatioita täynnä. Myös tytär Irina reagoi omalla murrosikäisen tavallaan. Silti Olga Vasiljevnan pitää myös käydä töissä, elättää perhe, katsoa että kaikki sujuu kuten sen ajan neuvostoarjessa pitää.

Trifonovin koko elämä kului Neuvostoliiton varjossa, ja sitä yhteiskuntaa hän tietenkin myös kuvaa. Mutta vaikka elämä silloin oli toisenlaista eikä yhteiskuntaa sellaisenaan enää ole, se ei vie kirjoilta edelleenkään mitään pois. Niitä ei ole sidottu aikaan tai paikkaan, koska kyse on ihmisistä, heidän elämästään, heidän kohtaloistaan. Myös Neuvostoliitossa osattiin kirjoittaa ja väliin myös hyviä kirjoja jopa voitiin julkaista, vaikka Dovlatovin ja Brodskin kaltaisten kirjailijoiden tie nousi lähes heti pystyyn. Helppoa ei ollut Juri Trifonovillakaan, vaikka alkuun häntä valtio suosi. Kirja saattoi maata kustantamossa vuosia, viitisenkin, ennen kuin se lopulta näki päivänvalon. Usein painos oli niin pieni, ettei siitä riittänyt monelle halukkaalle, varsinkin jos kirjastot hankkivat teosta kokoelmiinsa. Mutta silti Trifonovia luettiin, kirjoista tehtiin vaikka minkälaisia kopioita. Eläessään Trifnov sai sittenkin edes hieman julkisuutta ja tunnustusta, hän pääsi jopa Suomeen vähän ennen kuolemaansa, jolloin minäkin hänet ihailijan ja lukijan ominaisuudessa tapasin.

Keskeiseksi toiseksi teemaksi teoksessa kohoaa myös kysymys siitä, onko puolison kuoleman jälkeen vielä elämää, ja jos niin millaista. Toinen elämä voisi olla mahdollinen, mutta kuinka saavuttaa se, kun ensimmäisen ja juuri kadotetun setviminen ja selvittäminen on yhä pahasti kesken.

Tämä tuo kirjan nyt erityisen lähelle itseäni.

Erona on se, että vaikka myös vaimoni kuolema on selittämätön ja kyseessä samanlainen sydänkohtaus kuin kirjan fiktiivisella Sergeillä, on tilanteemme sittenkin ollut toinen. Meillä ei vaimoni kanssa hankaluuksia ollut, ei riitoja taikka edes suurempia erimielisyyksiä, vaan vain aito pyrkimys edistää sitä yhteistä oloa ja harmoniaa, jollaiselta elämä tuntui aina kun olimme lähekkäin.

Silti ajatus toisesta elämästä on minulle yhtä fiktiivinen kuin Olga Vasiljevnalle. Vaikka hän tapaa lopulta toisenkin ihmisen, se tuntuu kohdallani mahdottomalta. Paras kuitenkin olla ajattelematta sitä ja jatkaa sekä elämistä että lukemista. Muuta mahdollisuutta ei kerta kaikkiaan ole.

 

2.

Toinen kirja ei mitenkään kosketa omaa nykyistä tilannettani, ainakin siltä tuntuu. Se on valitettavasti saatavissa vain italiaksi. Kyseessä on Natalia Ginzburgin (1916 – 91) teos Lessico famigliare, joka ilmestyi ensimmäisen kerran vuonna 1963. Löydän tuolin kirjapinosta teoksen jonka olen hankkinut korvaamaan vanhaa ja jo puhki luettua. Tämän niteen on Einaudi tehnyt kouluja varten ja siksi joka sivulla on selityksiä erilaisille sanoille ja sanonnoille. Niistä on hyötyä myös minunlaiselleni italian kielen opiskelijalle.

Miten suomentaa kirjan titteli. Lessico on sanakirja – famigliare perhe. Perheemme sanat, Perheen sanakirja. Niistä eli perheen keskeisimmistä sanoista kirja joka tapauksessa lähtee liikkeelle.

Teos kuvaa elämää fasistien jo hallitsemassa Italiassa, jossa Natalian lapsuusperhe yrittää silti säilyttää arvonsa, kasvonsa ja päänsä. Hänen isänsä on jyrkkäsanainen ja helposti kaikkea erilaista tuomitseva despootti, äitinsä lempeämpi, nainen joka osaa laulaa kokonaisia oopperoita ulkomuistista, jopa Wagnerin Lohenringin. Ja laulaa myös.

Heidän ja varsinkin isän varjoon jäävät sitten lapset, joista jokainen yrittää saada elintilaa ja mahdollisuuksia itselleen; oikeammin kasvulleen kohti sitä minuutta jonka he itse tunsivat oikeaksi.

Onko se yleensäkään mahdollista, jos isä pyrkii hallitsemaan ja kontrolloimaan kaikkea? Ei – ja sittenkin on. Kun ensin ajattelin, ettei kirja mitenkään sivua omaa elämääni, huomaan nyt, että koskettaahan se. Vaikka isäni, narsisti ja despootti myös omasta pyynnöstään, ei asunutkaan enää kanssamme, hänen vaikutuksensa ja varjonsa ylsi pitkälti myös omaan elämääni. Siinä mielessä vertailukohta löytyy. Ja ehkä lukijalle aina käy niin. Luemmepa mitä tahansa, me vertaamme sitä jopa tietämättämme siihen tilanteeseen missä  kulloinkin elämme; kokemuksiin, joita ilman ei mitään vertailua voi edes tehdä.

Jos kirjan alku on lähes pelkkää isää, hän sanoo myös lopussa kirjan viimeisen lauseen, johon keskusteluun äitikin on päässyt mukaan. Kaari ei ehkä monilta kohdin ole kaunis, mutta kaiken Natalia Ginzburg sittenkin näkee paitsi tarkasti ja jopa hellyttävästi.

Onkohan joka perheessä oma sanastonsa, omat lauseensa, sanontapatapansa, joista koostuu perheen sisäinen sanakirja, joka ei aivan helposti muille avaudu. Ehkä ennen näin saattoi ollakin. Nykyään kun kieli ja mieli köyhtyvät, tapahtuu taantumista myös tällä alueella. Mitä vähemmän luemme, sen valjummaksi kielemme muuttuu.

Lessico famigliare on sekä elämänkerta että myös muuta: sitä lukee kuin parasta romaania. Eikä se ole ainoa Ginzburgin teoksista, jonka kokee samoin. Jos kirjoittaja osaa asiansa ja kykenee rakentamaan kunnollisen hahmon, ei ole väliä sillä mihin tilanteeseen tai vuosiin teos sijoittuu. Kun kirja ottaa lukijan sisälleen, se pitää tätä myös sivujensa verran hallussaan. Ja jos hyvin käy, kirja palauttaa lukijan takaisin maailmaan, jonka tämä on luullut tuntevansa, mutta joka näyttäytyy uutena, jos tai kun sitä toisesta näkökulmasta lopulta uskaltaa katsoa.

(17.10.2017)