1.

Gostinitsa Moika 5 on minulle tuttu hotelli. Sinne pääsen Finljandskin asemelta autollakin nopeasti, ruuhkia ei vielä puoli kolmen aikaan ole. Pietarissa sataa. Majoitun mielelläni hotelliin, jossa en vuosiin ole ollut, mutta jossa aina alkuaikoina tapasin Svetlanaa, ensin ihastustani, sitten kihlattuani ja pian vaimoanikin. Kattoikkunat toistavat samat sateen ääneet, hotelli on rauhallinen, vain 26 huonetta Moikan rantakadun varrella. Moika-joen toisella puolella, hotellia vastapäätä näkyy Konjushennaja, hovitallien valtaisa rakennelma josta jo vuosikaudet on yritetty tehdä hotellin näköistä. Kiire yrittäjillä ei näy olevan. Keskellä remontoitavaa kolossia eli muinaisia hevostalleja on myös yhä toimiva vanha kirkko. Tsaaritar Anna Ivanovna on sinne tuonut Konstantinopolista ikonin joka on ´käsittä tehty Kristus´, eräänlainen Jeesuksen käärinliinan taiteellinen versio, yksi todella monista.

Kirkko ei kuitenkaan ole kuuluisa ikonista, vaan siitä että siellä viime hetkellä siunattiin haudan lepoon Aleksandr Pushkinin ruumis. Tapahtumasta on portaikkoon tehty maalaus. Kirkon ja tallien päällikkönä on aikanaan ollut itse Manneheimimme, näin kirkkovanhin minulle kerran selitti. Niin tai näin Pietarin pienistä kirkoista se on joka tapauksessa yksi sympaattisimmista.

2.

Panihida. Perjantaina 6.10. tulee kuluneeksi 40 päivää vaimoni kuolemasta. Hän oli harras ortodoksi, enkä nähnyt siinä mitään pahaa. Usko on asia, johon kukaan toinen ei voi vaikuttaa eikä pidäkään; jokaisen uskoa on syytä kunnioittaa. Tällainen lausunto voi nykynuorissa herättää lähinnä hilpeyttä. Heille uskonasioita ovat kuitenkin vain toisenlaiset kohteet, joissa hurmos usein huipentuu amerikkalaisissa action-elokuvissa joissa ruumiita tehdään kuin Las Vegasissa tai musiikkifestivaaleilla (jotka eivät ole klassisen musiikin sellaisia). Kun katselee hytkyvää massaa, minua puolestani todella alkaa aina huvittaa.

Liha liikkuu, onni siis on täydellistä? Näyttää samalta kuin se miten kerran kauan sitten yksi juoppo hakkasi pulituuria saadakseen viinan myrkystä irti. Siitä on aikaa kuutisenkymmentä vuotta.

Tämä seremonia on kyllä vakavampi. Kun 40 päivää on kulunut, kuolleen sielu nousee kiirastulesta taivaaseen, jos olen oikein tämän kaiken ymmärtänyt. Hyvät ihmiset nousevat, pahat painuvat. Nousun kunniaksi järjestetään panihida eli rekviem, sielunmessu. Sitä seuraa käynti haudalla, rukoushetki. Sitten myöhemmin pidettäisiin varsinainen muistotilaisuus vanhemman tyttären kotona. Ja sitten sekin olisi ohi. Svetan ruumis on joka tapauksessa haudassaan, niin syvällä ja arkussa, ettei edes näin rankka sade aivan heti sinne saakka tunge.

3.

Zontik. Mahtaako huomenna sataa mietin ja katselen kaikkia mahdollisia ennustuksia, niin venäjäksi kuin suomeksi. Mahtaa. Ja kun illalla kuljemme Oljan kanssa kohti vanhemman tyttären asuntoa, sadetta löytyy jo, mutta se hellii meitä, ripsii siis vain hiljaksiin.  Sontikka (tuo zontik siis) on mukana, iso musta ja kestävä. Sitä kyllä tarvitaan. Kuljemme Kazanskajan kadun alusta loppuun ja kun käännymme, Olesjan ja Ruslanin keltainen kulmatalo näkyy heti sillan jälkeen. Ja ylimmästä kerroksesta löytyy Sonja.

Ah Sonja. Ihana Sonja. Aina on epävarmaa, muistaako hän todella minut, djedushkan. Joka kerta kuitenkin tutustumme ja solmimme pian vähintäänkin ystävyyssuhteen. Kohta hän on jo puolitoistavuotias. Energiaa riittää ja jokainen tuolille tai sohvalle kipuaminen näyttää heti vaaralliselta. Mieleen tulee Erno Paasilinna, jolle tuotiin vastaava lapsenlapsi näytille. Hän katseli sen touhuja hetken ja loihe lausumaan: ”Seuraavan kerran tuokaa tyttö tänne sitten kun hän on ylioppilas.” Mutta niin siinä vain kävi että lopulta Erno makasi lattialla ja antoi lapsen repiä itseään jopa parrasta. Hellyyden sateenvarjon alla siinä yhdessä oleiltiin.

4.

Stihotvorenie – runo. Yö kuluu, naapurihuoneessa katsotaan televisiota myöhään. Nukun ja herään, nukahdan ja herään ja taas vaivun uneen. Kun kello tulee viisi olen täysin hereillä. Sitarlan laakso on pimeä, täällä Pietarissa katuvaloja riittää. On Svetan muistopäivän aamu.

Kattoikkunoita peittää nykään ruskea verho, jonka avaamismekaniikka ylittää insinööritaitoni. Tähtiä en siis näe edes teoriassa. Tiedän, että hotellin aivan ylimmässä sopessa on sen kaikkein kodikkain ulllakkohuone, jonka kattoikkunasta katsoimme aikanaan lokkeja, pilviä ja yöllä tähtiä. Verhoja ei silloin ollut. Sen huoneen sivuikkunasta näkee varmaan yhä Verikirkon nyt tosin huputetut huiput. Huoneen muistan paremmin kuin hyvin, siellä käsitin ensimmäistä kertaa miten paljon vaimoani todella rakastin. Kirjoitin siitä lähes vahingossa runoja, tai ne kirjoittivat itse itsensä.

 

”Pietarin kattojen yllä

jokainen odotus on ajan arvoinen.

Jokainen pilvi, joka lokin lailla

lipuu Verikirkon takaa merta kohti

on osa sadetta, joka sinussa

täällä aina rummuttaa akkunaan;

siihen samaan, josta meitä kahta

katsoo avoin puhdas taivas –

ei tahdo tuomita,

ei edes kysellä mitään.”

 

Entä toisen runon loppusäkeet:

 

”Sen takaa näkyy kirkkaan taivaan pala,

koko elämän pituinen odotus, ja onni

iloa ja rakkauttakin joskus suurempi;

ja samalla jo myös syvä tuska siitä,

että pelkää kaiken silloin päättyvän,

kun matka vasta oikeastaan alkaa.”

 

Niin kävi. Silloin ymmärsin kuitenkin jo, että juuri tämä oli minun elämäni. Ja olisi – meidän elämämme. Ja vaikka Sveta kuoli, elämämme jatkuu silti. Missä minä, siellä hän. Missä hän, siellä minäkin, voisi yhä hyvin ajatella.

5.

Utro mudrenjeje vetshera – Aamu iltaa viisaampi. Ainakin aamu tuo uuden toivon, kuten Francis Bacon laillaan sanoi; illalliseksi toivo on hänen mukaansa jo täysin syömäkelvotonta. Lähden siksi aikaisin liikkeelle. Kello 8 jälkeen on Kazanin tuomiokirkossa jälleen lähes pelkästään kiinalaisia. He alkavat turistintyönsä aina aikaisin, kulkevat sinne tänne, useimmiten ryhmissä, säntäilevät, mutta kirkossa eivät huutele toisilleen äänekkäästi kuten muualla. Pyhyyskö tekee vaikutuksen?

Muistan että japanilaiset toimivat aluksi samoin, noin 50 vuotta sitten. Nyt heitä on vaikea erottaa muista ja lähes aina he kulkevat kaksin tai yksin. Kehitys kehittyy, edistys edistyy?

Juuri tuohon aikaan ei Kazanin Jumalanäidin ikonille ole lainkaan jonoa. Sytytän kynttilän vaimolleni ja toisen Toljalle; hänet hautasin vähän yli vuosi sitten. Kaksi kallista ystävää, toinen vieläpä vaimo, myös läheisin ihmiseni koskaan. Panteleimonin ikonilta pyydän ohimennessäni terveyttä, ihan vain varmuuden vuoksi, vaikka oloni on viimein selvästi kohentumaan päin. Ehkä tämä tästä.

Kuljeskelen kadulla ja katson ihmisiä, kuten aina kaikkialla. Nuoret tytöt polttavat paljon, ainakin nämä jotka ovat aikaisin töihin kiiruhtamassa. Parikymppisiä minun silmissäni. Moni pitää savuketta sormissaan sivulla koketisti kuin ulkoilluttaisivat koiraa. Toiset puhaltavat savua suoraan eteensä minikokoisten höyryveturien tavoin. Keuhkoparat. Millainen elämä siitä on tuleva, kysyn kuin Tshehov Aro-novellin lopussa.

Apteekista yritän ostaa magnesiumia, mutta apteekkineiti ei tunne sellaista ainetta lainkaan. Kramppi saa taas tulla yöllä jalkaan, mutta tulkoon. Täällä kävellään paljon enkä ole poikkeus. Sekin nostaa kuntoa.

6.

Ikona. Pistäydyn paluumatkalla vielä Pushkinin ruumiinsiunauskirkossa. Siellä istuu vain vanha kirkkovahti, jolta kysyn Smolenskin Jumalanäidin ikonia; onhan vaimo haudattu Smolenskin luostarin hautausmaalle. Mies löytää sen, hinta on alle euron. Hän käskee minun myös sytyttää kynttilän Smolenskin Jumalanäidin isolle ikonille, neuvoo mistä sen löydän. Kerron miksi ikonia tarvitsen ja yhdessä ylistämme hautausmaan kauneutta. Puheenaihe tuntuisi morbiidilta, ellei olisi niin tosi.

Kävelen hotellille ja tilaan respasta taksin; kulku Nikolskin kirkolle on sentään liian aikaa- ja ehkä myös voimiaviepää. Nikolskin merikatedraalissa tapaisin perheeni, joka on paastonnut ja mennyt sinne jo puhdistautumaan. Katumiseksi sitä kai suomen kielellä kutsutaan. Syntien tunnustamisesta ja anteeksiannosta puhutaan katolisissa menoissa. Mutta samasta asiasta on kaikkialla kyllä kysymys. Omat syntini tiedän, mutta niistä puhuminen ei kuitenkaan luonnistu minulle. Aika tasii sen mihin en itse pysty.

7.

Probki – ruuhka. Yksi probka on tulppa. Kirkossa seison sen minkä voin, istun loput. Kuoro on jälleen loistava, konserttia ei tarvita. Arkiaamupäivä, ihmisiä nyt vähän. Pidän siitäkin.

Kun pääsemme Smolenskin hautausmaalle, alkaa sataa, ensin hiljaa, sitten yhä rankemmin. Odotamme pappia ja ystäviä. Svetan vanhat työtoverit saapuvatkin: Masha, Natashka, Ljuda. Mutta pappia eli isä Vladimiria ei kuulu eikä loppuja tuttuja. Ruslan lähtee heitä vastaan pääsisäänkäynnin luo ja katoaa hänkin. Sade sataa, taivas itkee, Sveta itkee. Muutenkaan en osaa sitä määritellä.

Kun pappi ja ystävät viimein saapuvat, isä Vladimir kertoo ruuhkista, joita kukaan ei voi välttää. Myös siksi aikataulut ovat täällä aina ns. joustavia. Me ymmärrämme. Niin asia on käsitelty ja isä Vladimir aloittaa toimituksen. Hän tekee sen yhtä kaikki pitkän kaavan mukaan. Seisomme lohduttomassa sateessa ja minä alan toivoa ettei kukaan sairastu. Sonja nukkuu vaunuissaan levollisen lapsen unta. Siihen tunnun vaipuvan itsekin. Lopulta havahdun siihen, että myös meidät siunataan. Ehkä siunaus auttaa, sillä kun lähdemme haudalta jonka viereen toista ruumista aletaan tuoda, ihme tapahtuu: siinä samassa sade lakkaa. Sekin on kuin merkki,  tuo inkvisition Jeanne d´Arcilta aikanaan 1431 tiukkaama signe, jos niin haluaa uskoa.

8.

Pominki. Olesjan ja Ruslanin luona pidetään sitten pominki, muistotilaisuus. Paikalla ovat ne joista Sveta piti ja jotka häntä rakastivat. Muutama hyvä ystävä puuttuu, mutta hekin lähettivät tilaisuuteen sanansa.

Niin on, että sana on yhä alussa. Ensin ravitaan henki, mutta pian kyllä samaa tahtoo myös ruumis. Me sateen kestäneet saamme alkuun intialaista linssisoppaa joka on kerta kaikkiaan mainiota. Pieni Sonja syö sitä itse lusikalla. En ole uskoa silmiäni. Myöhemmin hän syö myös haarukan avulla salaattia ja haudutettua kurpitsaa. Olen aina vain hämmästyneempi. Enkö enää muista, miten nopeasti lapset kehittyvät?

Olesja ja Olja ovat paastonneet ja nytkin ruoka on paastonmukaista, koska on perjantai. Kalaa on valmistettu niille jotka sitä haluavat, se on paistettu soijassa, eläinrasvoja ei käytetä. Minä taas otan lisää soppaa ja kurpitsaa. Juomme kompottia ja teetä ja puhumme, puhumme. En aivan tiedä onko Sveta yhä läsnä, mutta kuvittelen niin. Kaipaus on sellaista. Loppuuko se koskaan, sitä on vielä mahdoton sanoa. Nyt tuntuu että ei.

9.

Vremeni goda. Taiteilijaystävämme Zhenja eli Jevgeni Titov saapuu paikalle ja lahjoittaa minulle öljymaalauksen, jonka on tehnyt Vivaldin inspiroimaan Vuodenajat -sarjaansa. Tämä on kuitenkin ylimääräinen, muita vähän pienempikokoinen Primavera eli Kevät. Tyyli on bysanttilaista, tajuan, sillä olen juuri nähnyt parikin televisio-ohjelmaa vanhasta kirkkotaiteesta. Kuvan naisella on Svetan silmät. Kun pääsen hotelliin, asetan maalauksen tuolille. Sieltä se katsoo minua ja vartioi varmaan myös untani, kun sen aika viimein taas koittaa.

 

 

(6.10.2017)