Koti on paikka jossa seinätkin auttavat, kuten vanha venäläinen, Tshehovin Talonpojissa siteeraama sananlasku väittää. Kyllä siihen täytyy uskoa ja miksen uskoisi, omaakin kokemusta riittää. Talonpojissa tosin perheen pakollinen kotiinpaluu Moskovan suurkaupungista maaseudulle ei aiheuta onnentunteita, päinvastoin. He kauhistuvat, kun saapuvat kylään ja tajuavat sukulaistensa olosuhteet: köyhyyden, juoppouden, epäsiisteyden. Mutta silloin ympäröivä luonto auttaa heitä, ainakin hetken.

Sitten Slavjanskij bazarissa tarjoilijana palvellut päähenkilö kuolee. Slaavilaisessa basaarissa olen 70-luvulla ehtinyt Moskovassa syödä, ennen kuin se suljettiin. Sali oli edelleen kuin Tshehovin aikaan. Talonpojissa äiti ja tytär palaavat kaupunkiin. Millainen elämä siitä olisi tuleva? Kertomuksen loppu ei ole valoisa ja kuinka olisikaan. Jokainen tarina päättyy sitä paitsi lopulta maailmassamme samoin.

Mutta siitä ei nyt ole tarkoitus puhua. On aamu, olen lähdössä sairaalasta kotiin. Potilashuone on yllättävän hiljainen, neljästä paikasta vastapäiset kaksi ovat olleet koko yönkin tyhjiä. Tehdas toimii hetken vajaalla, kunnes kirurgit ryhtyvät töihinsä. Ja niin sänkyjen kierto saanee taas vauhtia.

En voi sanoa pitäväni sairaaloista. Olenhan niitä jo vuoden sisällä muutaman nähnytkin. Kiintoisaa on katsella hoitohenkilökuntaa, miettiä millaisissa oloissa ja kohtaloissa he elävät ja mikä on heidän suhteensa tällaiseen työhön. Onko kysymys pakosta, rahasta tai kuten joskus ihan auttamisen halusta. Sellaisiakin ihmisiä tapaa. Rahaa tarvitsemme peruasioiden ylläpitoon jokainen, mutta kyllä ihmisestä myös näkee, onko se hänen työnsä tärkein motiivi. Ihmisen sielu ei kätkeydy ruumiin sisälle ja piiloon, kuten moni ehkä luulee. Sanojen lausemisessa vivahteet puhuvat enemmän kuin sanat itse.

Nyt olen siis lähdössä kotiin, pääsen pois. Hieman ajatus huimaa. – Hima hima fast de e roisigt, siteerasi Bo Carpelan aina leikkisästi tuttua sanontaa ja lähti kuitenkin aina kotiin ilolla, rakkaan Babbeninsa luo. Nyt on Babbenkin kuollut. Kumpaakin kaipaan.

Kuolleita on elämässäni jo enemmän kuin eläviä, hautoja käyn katsomassa kun kotimaata kierrän. Hautuumailta ystävät ja tutut löytyvät ja usein melko hiljaisina paitsi tietenkin Erno, joka aina innostuu kun saa kuulijan, sytyttää ensi töikseen savukkeen ja alkaa sitten pitkän monologinsa, jota on turha lopettaa. Eikä ole tarviskaan. Paasilinnan sukuominaisuus on sellainen. Puhe kulkee mutta myös ajatus säilyy. Konsultin vikaa ei Ernossa koskaan ollut.

Koti odottaa. Se on tyhjä, kuten usein, muita ihmisiä ei siellä ole minua odottamassa. Mutta nyt on niinkin, ettei sinne kukaan ole enää edes tulossa. Yritän olla ajattelematta sitä. Kotona seinätkin auttavat! toistan taas. Auttakaa siis.

Niin olen ajatuksissani kotona. Salista avautuu tuttu näkymä jokilaaksoon. Sieltä kaadoin äsken koivun joka vei näköalaa, tein oksista vihtoja. Ne kuivuvat saunan eteisessä, tuoksuvat. Pihlajissa ainakin on runsaasti marjoja tänä vuonna. Tulee siis runsaasti lunta tai ei lunta lainkaan: kaksi tulkintamahdollisuutta löytyy. Ovatkohan puiden lehdet jo kellastuneet, elleivät ihan pudonneet? Tuskin, sairaalan ikkunantakaiset puut ainakin ovat vielä vihreitä. Entä lämpö huoneissa, onko se säilynyt? Miksei olisi vaikka yöt ovat olleet kylmiä nyt. Joka tapauksessa ensimmäiseksi sytytän tulen varaavaan uuniin ja tiedän että parin tunnin kuluttua sen sydänlämpö täyttää koko alakerran. Ja kun sitä ajattelen, olen siellä jo kuin kissa, sen utuiseen ja savunhajuiseen peittoon kääriytyneenä.

Kissa… Vaimoni piti kissoista ja koirista, jakoi niillekin hellyyttään. Myös minä halusin olla sen kohteena. Aina siteerasin hänelle japanilaisen tekijän venäjäksi käännetyn kirjan nimeä: Vash pokornyij slug, kot – Teidän nöyrä palvelijanne kissa, kun toin hänelle jotain. Teos on Natsume Sosekin josta myös olen paljon pitänyt. Sanat kuullessaan vaimoni aina hymyili ja kiitti. Niin jäi sekin lause elämään perheessämme.

Entä sitten, mitä sitten teen? Ehkä lepään ja mietin, ehkä nukahdankin, ehkä yritän olla olematta. Osaisinpa antaa talon hyvien henkien tulla ja hoivata minua hetken. Ehkä mietin mitä edessä vielä on, muistelen ohjeita jotka juuri sain nuorelta eestiläiseltä hoitajalta. Niitä tuli pitkä liuta ja kaikki sisälsivät varoituksen sanoja. Raskaita esineitä en saa kantaa, muutenkaan en saa ponnistella. On tulehduksen mahdollisuus, voi seurata sitä, tätä ja tuotakin.

Vaaroja on täynnä tie, vaan kotihin se vie… Kuuntelen, yritän painaa sanoja mieleen, ymmärtää niitä. Kaikkea on edessä, maailma on toden totta hankalahko paikka. Enhän ole vielä selvinnyt tästäkään kastumatta, pikemminkin hypännyt taas kerran lätäkköön. Mutta ota rauhallisesti, kerron itselleni. Pitää vain sopeutua siihen elämään jonka olin ajatellut alkavan vasta vuosien ellei kymmenten päästä: ukon hiljaiseen hissutteluun tohveleissa pitkin poikin taloa.

Mutta enhän minä herra paratkoon vielä ole sellainen? Tilanteeni ja oman minäkuvan välillä on ristiriita, joka sekin pitää selvittää. Vaan aika aikaa kutakin. Olenhan vasta lähdössä täältä, kohta puen normaalin elämän vaatteet jälleen päälleni ja saan niiden myötä takaisin nimeni ja muutakin, ties vaikka entisen elämän. Tajuan kyllä, että mikään ei palaa, että kaikki jatkuu vain. Ihmisen kokemuksille ei tule loppua niin kauan kuin hän täällä kulkee. Tekemistä riittää siten myös sielun eikä vain ruumiin kanssa. Mutta sitä varten me kai myös maailmassa olemme.

 

(20.9.2017)