Ensimmäisen kerran kohtasin saamelaisten joiut jo vuonna 1968 kun niitä alkoi Otavassa levyttää Ailu eli Nils-Aslak Valkeapää, nyttemmin jo edesmennyt bardi. Olin juuri tullut taloon ja sain häärätä aivan kaikenlaisten asioitten parissa, kirjallisten äänilevyjenkin. Tämä oli kuulemma sellainen, samoin kuin Eero Koivistoisen esikoislevy Valtakunta. Sen teksteinä oli runoja: Anhavaa, Lainetta, Saarikoskea, Kajavaa, pari runonnäköistä minultakin. Levy elää yhä, ainakin minun mielessäni ja kyllä yhä myös korvissa. ”Kerran ei ollut valtakuntaa.” ”Pää kypärään!” ”Me ollaan kaikki suuressa sinisessä limousinessa.”
Ailun joiuista taas jäi mieleen varsinkin kappale Kautokeinon nimismies. Kun käyn Kautokeinossa, katselen aina ympärilleni nähdäkseni sellaisen. Mutta poliisin näköistäkään ei kaikkien näiden vuosien aikana ole siellä osunut silmiin; Juhls Silvergalleryn massiivi vain.
Saamelaisten kohtalo on ollut vähän samantapainen kuin Amerikan intiaanien ja Australian aboriginaalien. Valtaväestö on painanut ja painaa hitaasti ja varmasti heitä oman kulttuurinsa alle. Elinvoimaisin yhteisö lienee Norjassa, mutta myös Suomessa on rajojen lähellä kykyä ja halua pitää omasta kiinni. Venäjänpuolen koltista en tiedä; Petsamon koltat taas sijoitettiin evakkoon Sevettijärvelle. Hekin yrittävät yhä kylvettää lapsia oman kielensä rippeissä. Kuinka moni tietää, että Suomessa saamea edelleen löytyy kolmea lajia: pohjoissaame, inarinsaame ja koltansaame.
Toiseen Valkeapäähän eli Niko Valkeapäähän ja hänen levyihinsä tutustuin seuraavaksi, tosin vasta uuden milleniumin alkupuolella. Kun tein pyhiivaellusmatkoja Lappiin ja nyt jo autolla siellä kierrellen ja pehmeillä vuoteilla nukkuen, löysin hänen ensimmäisen levynsä Inarin saamelaispuodista ja miellyin siihen. Esikoisalbumi ja sitä seurannut Sierra kuluivat niin, ettei niitä enää voinut soittaa.
Vähitellen tulin keränneeksi ne kaikki ja nuo ensimmäiset olen hankkinut uudestaan. Vuoden 2012 (albumi Ä Ä) jälkeen tämä Kautokeinossa asuva opettaja ei näytä enää levyttäneen. Se on sääli. Jollain isolla kielellä hän olisi luultavasti maailmanluokan artisti. Jotenkin hänen pehmeä äänensä tuo mieleen italialaisen, jo edesmenneen ja Genovaan vuonna 1999 haudatun Fabrizio de Andren. Miehen haudalla on yhä kukkia ja hän laulaa edelleen niin kuin ei olisi koskaan kuollutkaan. Mutta Niko Valkeapää elää. Ja ainakin minun levystössäni elää ja soi myös hänen musiikkinsa.
Juuri päättyneellä Lapin kiertomatkalla, joka ei muistuttanut nuoruuden retkueita enää lainkaan (parin viikon aikana vaimonikin joi vain yhden siideritölkillisen saunan jälkeen), suuntasimme Karesuvannosta siltaa pitkin Ruotsin puolelle. Paikkaa muuttuu silloin vain Karesuandoksi. Muuten ihmiset ja kieletkin ovat samoja sillan kummankin puolen, siltä tuntuu. Suomi sujuu, saame ja ruotsikin. Sillan päässä on tarkastusasema, mutta en ole koskaan nähnyt yhtäkään auton pysäytetyn siihen. Jospa avoimet rajat olisivat totta edelleen, mutta pelkään pahoin, että tämäkin illuusiota muistuttava ja käytännöllisen arkinen todellisuus kokee eräänä päivänä karun lopun.
Karesuandossa käymme aina katsomassa Laestadiuksen pirttiä jossa hän kirkkoherrana saarnasi jo parisataa vuotta sitten ja sai vähitellen aikaan uskonnollisen herätysliikkeen, joka pohjoisessa on edelleen elinvoimainen. Pienestä voi tulla suurta ja pysyvää, mietin siellä taas, kun katsoin piskuisen ruskeansävyisen saarnatuvan yksinkertaisia kalusteita ja ikkunan takana virtaavaa jokea joka lopulta Tornionjokena päätyy mereen. Koskaan emme sittenkään tiedä kuka pysyvän jäljen jättää. Myös Antti Hyry tulee jotenkin aina tuossa pirtissä mieleen. Hänen Kuivaniemen kesäkodissaan oli samanlainen harras, aito ja puhdas tuntu. Aivan kuten yhä on hänen kirjoissaan.
Pieni kiertoajelu kylällä vei lopulta kaupalle, jossa oli tarjolla elintarvikkeita, Sápmi-mukeja ynnä pari levyä. Otin hajamielisesti käteeni yhden, koska pidin sen naivistisesta ja humoristisesta kannesta. Riihmagállis/ A legend oli otsikko ja sen alla esiintyjän nimi: Lars-Ánte Kuhmunen.
Ajoimme takaisin Suomeen, johon meni yksi minuutti, ja sitten aina Kilpisjärvelle vain nähdäksemme Saanan. Se oli tullessamme lähes kokonaan pilvien peitossa, jotka hitaasti kohosivat ylemmäs. Kaunis näky ja pyhä vuori, jonka portaat kuulemma joskus taas uusitaan; vanhat kun oli juuri purettu. Kipusimme sinne siksi vain hengessä. Sieltä palailimme sitten kohti Muoniota ja söimme lohisopat Tunturikalan kodalla.
Matka edistyi tämänkin jälkeen mainiosti, koska kulkuamme säesti nyt Kuhmunen. Osoittautui että vaikka levyn oli tehnyt norjalainen levy-yhtiö, esiintyjä oli Ruotsin saamelainen, Kiirunan seuduilta kotoisin. Paitsi muusikkona mies elää myös poroja hoitamalla, jos internetin tietoihin on luottaminen.
Jo pelkkä sukunimi jotenkin koskettaa minua ja tuo mieleen maailman iskuja nähneen ja ne kestäneen laulajan. Ja Lars-Ánten joihkaaminen koskettaa myös. Vanhaan joikuun on tässä uusimmassa levyssä tullut aimo annos rytmimusiikkia, mutta aina myös traditioita voi ja saa uudistaa. Levyn toisen kappaleen nimenä on Eallin lea daiddar – Elämä tekee taiteen. Ja näin on. Voiko asiaa tuon yksinkertaisemmin ja osuvammin enää todeta.
(24.8.2017)