Syyskuun alussa 2017 Saarikoski olisi viettänyt 80-vuotisjuhliaan, jos hän mitään julkisia juhlia olisi pitänyt. Suomi 100 vuotta, Paronen 100, Saarikoski 80. Sivumennen sanoen myös Eduard Uspenski, kuolemattoman Fedja-sedän isä täyttää joulukuussa 80. En ole koskaan ajatellut, että Eduard, tuo suomeksi Eetu, olisi samanikäinen Saarikosken kanssa. Niin eri sukupolvea ja maailmaa he sittenkin ovat.
Eduard elää yhä, Saarikosken elämäntavoilla tällainen vuosimäärä oli tietysti täysin illusorinen eikä niin kauas kukaan edes osannut saati halunnut ajatellut. Jo uuden millenumin alku tuntui mahdottomalta saavuttaa. Saarikosken kuolemasta tulee kohta eli elokuun 24. päivänä kuluneeksi jo 34 vuotta. Ihmisen ikä sekin.
Saarikoski syntyi Pitkärannan piirissä Laatokan Karjalassa, luovutetulla alueella siis. Laatokasta löytyi Valamon luostari ja kun se joutui sodan loppuvaiheissa evakkoon Suomeen muuttuakseen Heinävedellä Uudeksi Valamoksi, myös Saarikoski päätyi vastaavassa tilanteessaan sinne. Kukapa sitäkään olisi odottanut. Mutta ehkä sittenkin hän itse. Vaikka maailmaa miten kiertäisi on edessä iän myötä aina paluu kotiin.
Saarikoskesta tuli nopeasti myyttinen hahmo, boheemirunoilijan perikuva, ja tätä kuvaa hän myös itse edesauttoi, minkä Pekka Tarkan oivaltavasta elämäkerrasta voi lukea. Julkisuudella oli kahdenlaisia tarkoituksia, mutta aika nopeasti hän muuttui julkisuuskuvansa ohjailijasta sen vietäväksi. ”Virran viemä, tuulen tuoma”, juuri kuten Leinokin, joka vastaavia säkeitä myös kirjoitti. Ja Saarikoski taas kirjoitti Leinosta. Lähes samanikäisinä he kuolivat; kumpikaan ei ehtinyt täyttää edes 50 vuottaan. Mutta Kivi kuoli vielä aikaisemmin eli vasta 38-vuotiaana. Kaikkia heitä vei aikaiseen hautaan alkoholi, L. Onervankin stimulanssi. Silti juuri hän, tuo sitkeä pieni nainen, selvisi ainoana siitäkin katiskasta ja eli lopulta elämän, jonka pituuteen kukaan 1940-luvulla ei olisi voinut uskoa.
Tunsin Saarikoskea vain Otavan kautta jossa istuin ja toimin kustannusvirkailijana vuodesta 1967. Minun kanssani Pentti puhui joskus, mutta lähinnä hän kyyhötti vihertävä ja vähän rähjäinen maihinnousutakki yllään käytävässä ja odotti että Paavo Haavikon huoneen punainen valo olisi myös muuttunut vihreäksi. Saarikosken rahapula oli alituinen, Haavikko mesenaatti joka ymmärsi toista runoilijaa, kunhan tämä vain oli tarpeeksi lahjakas. Saarikoski kuului tähän harvalukuiseen armoitettujen joukkoon. Haavikko keksi ja kehitti erilaisia töitä joiden avulla mesenointi mahdollistuisi: Matteuksen evankeliumin suomentaminen a la Saarikoski sekä Homeroksen Odysseus, jo todella kunnianhimoinen työ, ovat vain muutama esimerkki siitä. Jos runoja ei ollut syntynyt, aina löytyi käännettävää. Ja heti Saarikoski pyysi ja sai ennakkomaksun jonka saman tien lunasti Otavan toisen kerroksen kassasta. Ja pian sen lunasti ja kulutti hänen kaiken aikaa sinne tänne poukkoileva elämänsä.
Hänen runonsa tahtoivat silloin usein unohtua alkoholin, elämäntapojen, vaimojenvaihdon ja punaisen politiikan (”Ääneen”) kiemuroihin, mutta juuri runot olivat hänen elämänsä ja ne siitä myös jäivät. Kaikki julkisuus oli sittenkin vaahtoa ja pintaa.
Minua hän kutsui pojaksi. ”No mitä poika”, hän sanoi aina kun väsyi käytävässä istuskeluun ja tuli huoneeseeni odottamaan että kerroslähetti Hilja Siru ilmoittaisi Haavikon viimein vapautuneen. Isot silmät, hidas tapa olla ja puhua. Emme me sen syvällisemmin koskaan keskustelleet. Mutta yhtenä tehtävänäni oli katsoa, että hänen kirjansa muuttuivat käsikirjoituksista painetuiksi. Sillä tavoin olin häneen yhteydessä aina kuolemaan saakka.
Henkilökohtaisesti kiinnostavin näistä kirjoista oli pieni laiha runoteos En soisi sen päättyvän. Sen Haavikko eräänä päivänä toi pöydälleni. Hän antoi minulle ruskean kirjekuoren ja kun avasin sen siinä oli kuitteja, ravintolalaskuja ja kaikelaista lippuslappusta joille oli käsin kirjoitettu jotakin.
”Mikä tämä on”, kysyin tietysti. ”Saarikosken uusin runoteos”, Haavikko vastasi ja näytti huvittuneelta. Hän ilmoitti sen juuri ostaneensa ja tehneensä kustannussopimuksen.
Sain tehtäväkseni kirjoittaa teoksen koneella puhtaaksi ja tämän myös tein. Säilytin runojen originaaleja metallisessa sikarilaatikossa, jossa oli ollut kuubalaisia sikareja. Sen taas olin saanut naapurihuoneen Erkki Reenpäältä joka espanjantaitoisena kuului Suomi-Kuuba seuraan, ellei peräti sen johtokuntaan. ”Vamos! Cuba si!” Se sopi hyvin myös Saarikoskeen. Mitä alkuperäiselle käsikirjoitukselle on tapahtunut, en tiedä. Kun lähdin Otavasta sikarilaatikko piti yhä majaa vanhassa valtavassa kassakaapissa, jossa oli tallessa muitakin käsikirjoituksia. Hyvä, jos se jostain vielä löytyisi.
Kirja koskettaa minua edelleen, sen vähät, lyhyet runot. ”Me tulimme eri teitä samalle laiturille.” Niinpä. Ilta-Sanomat keksi kuitenkin laskea kuinka paljon kirjan ostaja sai maksaa sanaa kohden, jos kovakantisen kirjan osti. Olihan sekin eräänlainen runoarvostelu eikä poikkea kovinkaan paljon monista tämän päivän vastaavista.
Saarikosken tapasin eilen taas kerran, nimittäin hänen hautansa. Lapin matka oli jälleen kerran päättymässä ja tulimme nyt alas itäistä reittiä. Ensin yövyimme Kajaanissa, äitini suvun eli Leinosten vanhassa kotikaupungissa ja sitten Valamossa vaimoni toiveesta.
Paikka olikin mitä mainioin rauhalliselle yöpymiselle. Yhdeksältä illalla alkoi hiljaisuus ja kuudelta aamulla jumalanpalvelus, johon ortodoksi-vaimoni tahtoi osallistua. Ja siinä välissä levollinen yö huoneessa, jonka yhtä seinää hallitsi kopio Andrei Rubljovin tunnetusta Kristus-ikonista. Rublevina hänet, tuo 1300-luvulla elänyt taiteilija Suomessa paremmin tunnetaan, mutta e-kirjain on kyllä venäjän kielen jo. Pilkut e-kirjaimen päältä ovat vain kieliuudistuksessa kadonneet.
Jossain Valamon silloisessa keljassa Saarikoski vietti viimeisiä päiviään ennen kuin vietiin Joensuuhun keskussairaalaan missä sitten lähes heti kuoli. Kuoleman muistan paremmin kuin hyvin, koska jouduin sen käytännön asioita uudessa apulaisjohtajan tehtävässäni Otavassa hoitamaan. Mutta Berneristä ei sen enempää. Jos ajatus Valamoon hautaamisesta oli hänen, saakoon kaikki sähläilynsä anteeksi. Sen hautuumaalla Saarikoski nyt lepää. Hauta on vähän sivummalla, liki ylhäisessä yksinäisyydessä tässä lähes metsäkalmistossa, jossa heinä ja luonto voivat vapaasti kasvaa kuten Venäjänkin hautuumailla. Ja yksinäisyys sopii. Jotenkin tuntuu, että kaikesta hälystä huolimatta Saarikoski jos kuka oli yksin ja eli syrjässä paitsi siitä, millaisena muut häntä pitivät, myös omasta itsestään.
Joka kerran Valamon ohikin ajettaessa kuuluu asiaan käydä Saarikoskea tervehtimässä. Viime vuosien myötä on haudalle alkanut ilmestyä kyniä, tavallisia halpoja mainoskyniä, joita oli tökitty maahan haudan eteen. Nyt kynien määrä on kasvanut jo niin, että kohta niitä on alettava laittaa haudan reunuskivien ulkopuolellekin. Saarikoski ei kynistä huolimatta enää uusia runoja luo, mutta toiset voivat. Haudan viereen oli ilmestynyt uusi penkki ja sen takalautaan symboli: sulkakynän kuva. Istu penkille ja kirjoita runo!
Venetsiassa Josif Brodskin haudalla taas on postilaatikko, jonne hänen runojensa ystävät voivat edelleen laittaa viestejä runoilijalle. Ja mikäpä siinä. Jos kynät ja postilaatikko saavat kävijät todella myös kirjoittamaan, ei asiassa ole mitään pahaa. Joka sanoja luo, hän osannee ja oppii toistenkin tekstejä lukemaan, ajattelen.
(18.8.2017)