Matkalle kuin matkalle minua seuraa aina mukana kirja tai parikin, ihan kirjan fyysinen kappale. Näin myös Lappiin. Uusin tuttavuus italialaisten kirjailijoiden joukossa on vuonna 1950 syntynyt Salvatore Niffoi, josta en aiemmin ollut kuullut mitään. Italian opettajani Rosario Fina hänestä puhui ja niin tilasin internetin kautta suoraan teoksen Ultimo inverno (Viimeinen talvi). Nimi tuntui hyvältä ja kirjakin vaikutti sellaiselta, vaikka sen lukeminen ei aluksi ollutkaan helppoa. Olihan kyse sardinialaisesta kirjailijasta jonka murretta väkisikin suodattuu tekstin kouluitaliaan.

Ehkä Sardiniaa on aina piinannut kuivuus; nytkin Luciferin häntä eli Afrikan kuumuus koettelee nimenomaan saaria ja kyllä myös koko maata. Mutta näin on käynyt näköjään ennenkin. Tässä kirjassa lähdetään liikkeelle siitä että taaskaan ei ole satanut kuukausiin ja moni kaivo on tyhjä. Vedelle tulee silloin hintaa ja vain ihmiskunnan tuhon saarnaajat saavat siitä vettä myllyynsä. Niffoi kuvaa ihmisiä ja heidän tarinoitaan ja kohtaloitaan tavalla joka etäisesti tuo mieleeni Johannes Bobrowskin ja hänen teoksensa Levinin mylly. Se on edelleen yksi suurista suosikeistani. Bobrowskin kirja tosin oli täynnä vettä, tulviakin. Mutta tapa kertoa on kummallakin toisiaan muistuttava, jotensakin ikuinen.

Aina kun luen hyvää kirjallisuutta, alan miettiä, voisiko siitä vielä oppia jotain uutta. Voiko vanhakin uudistua eikä aina vain toistaa samaa? Mutta entä jos sellaiselle ei enää annetakaan tilaa? Turhia kysymyksiä, sanoisi Tshehov tähän ehkä  ja sanookin mielessäni. Se pitää tehdä, mikä tehdä pitää.

Kun Tshehovin näin muistin, otin seuraavaksi iltalukemiseksi hänen kertomuskokoelmansa, niteen, jonka keväällä olin Pietarista ja Dom Knigistä hankkinut ja jonka olin Niffoin ohella ottanut matkaan.

Tshehov on lähes aina kuulunut kotikirjastoon. Tutustuin hänen humoriskeihinsa jo lapsena 50-luvun alussa ja niistä siirryin 60-luvun lopulla Tuomas Anhavan lempeästi tyrkkimänä Suuriin kertomuksiin, jotka Otava aikanaan 1961 oli kahtena paksuna kovakantisena kirjana julkaissut.

Kyllä, hyvää kieltä, hienoja huomioita, tunnustin jo silloin. Mutta varsinaisesti löysin Tshehovin vasta kun aloin opiskella ja oppia venäjää. Ehkä jokaista kirjailijaa pitäisi lukea alkukielellä, mutta mahdotontahan se olisi. Toisaalta Tshehov on venäjäksi helpompaa kuin luulisi, niin selkeää, yksinkertaista ja samalla lumoavan kaunista ja loogista hänen kerrontansa on. Tshehov ei väitä, todistele, pakota, esitä; hän kuvaa sitä todellisuutta, jonka on nähnyt ja näkee. Johtopäätös kaikesta jää lukijalle. Ehkä juuri nämä ominaisuudet saavat myös aikaan sen, että kertomukset ovat yhä elossa ja aina uudet lukijat voivat tulkita ja ymmärtää niitä ja jopa samastua kuvattujen henkilöiden kohtaloihin, vaikka kertomukset sijoittuvat nyt jo yli sadan vuoden takaiseen aikaan. Mutta sillä ei ole merkitystä. Hänen kuvaamanaan voi fiktiivinen tarina itse asiassa edelleen olla todempaa kuin tosi.

Tshehovin kehitys kirjailijaksi oli monen sattuman summa. Nuori mies jäi kolmen vuoden ajaksi hoitamaan isänsä velkoja synnynkaupunkiinsa Taganrogiin, joka yhä sijaitsee Asovan meren rannalla. Siinä hän pakostakin aikuistui. Perhe oli paennut velkojia Moskovaan ja kun Tsehov lopulta oli tehnyt sen mitä piti, hoitanut asiat kuntoon, hän seurasi perässä. Ehkä toimeentulon tähden hän päätti lukea itsensä lääkäriksi ja sai kuin saikin tutkinnon suoritetuksi keskellä samalla tavalla jatkuvia rahahuolia. Rahan tähden hän alkoi myös kirjoittaa juttuja pilalehtiin nimimerkillä Antosha Tshehonte, humoristisia tarinoita, joista jotain sentään aina maksettiin. Perhe oli iso; isä, äiti, siskot ja veljet olivat ikään kuin hänen, uuden nuoren perheenpään, huollettavina. Eikä siihen tilanteeseen myöhemminkään tullut erityisen suurta muutosta. Tshehov oli suvun vankkureitten ikuiseksi määrätty työhevonen ja pysyi sellaisena vaikka lääkärin ammatti sai lopulta jäädä ja hän alkoi kirjoittaa päätoimisesti. Turha sanoakin, että myös silloin oli rahoista kaiken aikaa pulaa, kun niistä piti jatkuvasti riidellä kitsaitten kustantajien kanssa.

Varsinainen ja merkittävin muutos tapahtui kuitenkin itse kirjoittamisessa. Sen aiheutti kollegan kirje. Siihen aikaan kuuluisa ja jo ikivanha eli 64-vuotias Dmitri Grigorovitsh oli lukenut Tshehovin novellin ja kirjoitti: ”Teillä on todellista lahjakkuutta, lahjakkuutta joka sijoittaa teidän nuorten kirjailijoitten eturiviin.” He tapasivat ja Grigorovitsh kehoitti Tshehovia hidastamaan vauhtia ja keskittymään nimenomaan laatuun.

Tämä oli onnekas lahja ja herätti Tshehovin. Paljon hän oli jo nähnyt ja kokenutkin ja paljon hän sai luvan vielä nähdä ja kirjoittaa siitä mitä tiesi ja tunsi. Hän lähti edelleen todelllisuudesta. Suuret kertomukset ja näytelmät ovat kaiketi siksi yhä olemassa, koska ihmisten sisin todellisuus muuttuu sittenkin vähän, vaikka kaikki tuntuisi sujuvan päällisin puolin toisin.

Teatteri kiinnosti Tshehovia, myös näyttelijättäret. Ensin hän kirjoitti muutaman humoristisen näytelmöaihion, mutta sitten tuli vuoroon Lokki. Se esitettiin Pietarissa vuonna 1896  jossa sai todella nuivan vastaanoton. Jopa niin, että Tshehov itse pakeni paikalta. Mutta tästä katastrofista ei ollut lopulta sen suurempaa haittaa, sillä vain vuotta myöhemmin sama näytelmä otettiin Moskovassa avosylin vastaan. Lokin Tshehov kirjoitti maatilallaan Melihovossa, jonne jo aikanaan sain tehdä pyhiinvaellusmatkoja Eduard Uspenskin ja hänen sihteerinsä Anatoli Galilovin opastuksella. Melihovo sijaitsi alueella jonne Neuvostoliitossa ei ulkolaisia päästetty, mutta sain jo silloin luvan muuttua venäläiseksi. Ja sen Tshehovin takia mielihyvin myös tein.

Kohtalon ivaako on, että nykyään Melihovon ainoa aikaa kestänyt rakennus on se pieni sivutalo (fligel) jossa Tshehov Lokin kirjoitti. Muut rakennukset ovat huolellisia replikoita. Aika ja sodat vievät sen minkä ihminen rakentaa. Nimenomaan aika tuhosi Melihovista suurimman osan. Puhskinin äidin maatilan eli Mihailovskojen nykyinen päärakennus on  jouduttu toisen maailmansodan jälkeen rakentamaan – kaikkiaan jo viidennen kerran.

Ne suuret kertomukset (povest) joita eniten huomaan edelleen lukevani ovat Aro, Rotkossa, Elämäni, Talonpoikia, Taiteilijan tarina, Nainen ja sylikoira ja Morsian. Varmaan joukkoon mahtuisi moni muukin, mutta juuri nyt nimenomaan nuo nousevat ensin näinä hajamietteinä mieleen.

Niinpä eilen aloin taas kerran lukea Talonpoikia (Muzhiki), se sentään löytyi vähän riipin raapin toimitetusta Izdatelstvo ACT:n venäjäksi julkaisemasta valikoimasta. Jo kertomuksen alku herätti muistoja. Tarinaan johdattava henkilö Nikolai Tshikildejev toimii tarjoilijana Moskovan Slavianskij Bazaar -ravintolassa, sairastuu, kompastuu, kaataa täyden tarjottimen ja menettää siksi virkansa. Ja kun rahat loppuvat, hän joutuu palaamaan vaimonsa Olgan ja pienen Sasha-tyttärensä kanssa siihen kylään jossa syntyi ja jossa isä äiti ja suku yhä asuivat.

Tytär Aleksandrasta eli hellemmin Sashasta tulee vähitellen kertomuksen päähenkilö. Kylä sijaitsee ympäristössä joka on idylli, mutta sen ihmiset ja varsinkin heidän olosuhteensa: tavaton köyhyys, miesten juoppous, tupien ahtaus ja ränstynyt kunto, koko surkea elämä syöpäläisineen kaikkineen ovat ympäröivän luonnon täydellisiä vastakohtia.

Luonnon kauneus vertautuu ihmisen raadollisuuteen tavalla, johon vain harva kirjailija on kyennyt. Eikä ihme että Tshehov suunnitteli kertomukselle myös  vielä masentavampaa jatko-osaa. Talonpojat -kertomuksessa Nikolai kuolee ja leski ja Sasha-tyär joutuvat jo siinä mieron tielle. Jatkokaavailuissa Sasha päätyy kaupunkiin ja toimii siellä jopa prostituoituna. Mutta ehkäpä onneksi tuo jatko jäi vaille lopullista toteutusta. Mahtoiko Tshehovillekin tulla armo?

Slaavilaisessa Bazaarissa sain muutaman kerran syödä Neuvostoliiton aikaan, nyttemmin tätä Tshehovin aikanaan hyvin tuntemaa ravintolaakaan ei enää löydy; internet tuntee ainoastaan samannimisen festivaalin… Eikä Moskovakaan ole se yrmeästi kyyhöttävä ja salaisuuksiaan varjeleva kaupunki, josta ennen silti pidin, vaan julkea ja itseään ja valtaansa avoimesti näyttelevä tosi-TV:n tähtönen.

Aika on sellainen, liekö aina ollut. Talonpoikia ei enää ikään kuin ole, mutta köyhyys Venäjän maaseudulla on yhä vastaavaa ja suurta; miehet juovat, naiset yrittävät pitää elämää pystyssä. Mutta samaa köyhyyttä löytyy joka maasta, myös kaupungeista, vaikka niiden julkisivuja miten puunattaisiin. Kehitys ja edistys joka siirtyy vain rahaan ja Potemkinin (Potjomkinin) kulisseihin on aina mitä on. Eikö henkinen kehitys ole sentään edelleen ihmisen ainoa päämäärä. Siihen pyrkiviä ihmisiä ja lukijoita löytyy kyllä myös onneksi, yhä vain.

Siksi kai Tshehov on edelleen elossa, vaikka kuolikin lopulta keuhkotautiinsa Badenweilerissa 1904; hoidot sielläkin olivat jo turhia. Ja Tshehov jää elämään, sen uskallan kyllä sanoa. Itse hän varmastikin omalta osaltaan torjuisi seuraavat lauseet jotka sanon, mutta sanon ne silti. Kun joku on oikea ihminen ja elää kuten opettaa, vertaan häntä ensin Samuli Paroseen ja sitten Anton Pavlovitsh Tshehoviin. Parempia esikuvia ihmisyyden tiellä on minun todella vaikea edelleenkään löytää.