Tähän kysymykseen törmäsin taas kerran, mutta nyt hieman yllättäen. Ajoimme paraikaa kohti Särkitunturia jonne kapuaminen kuuluu Lappirituaaliemme joukkoon. Sieltä, laajan kallioisen tunturin laelta aukeaa näköala johon mahtuu niin Jerisjärvi Keimiötuntureineen kuin koko Pallas, Olos ja kirkkaammalla säällä Ylläskin. Kansallismaisema numero 2, kuten sitä on jo yleisemminkin alettu nimittää. Koli on yhä se ensimmäinen. Vertailukelpoisia molemmat.

Tie tunturille nousee lähes koko matkan aika loivasti ja sitä voisi jopa maastoautolla ajaa jos saisi. Niin leveä se on, mutta pitää ollakin, sillä joinakin tungospäivinä sen täyttävät jatkuvasti kulkijat ja sanat ´Päivää´ ja ´Hei hei´. Tie huipulle muistuttaa Talin tenniskeskuksen ykköskenttää, jonka vierestä ja ylempää muille kentille kuljetaan. Sitä puolestaan nimitetään Moi moi – kentäksi. Oletpa lyömässä miten vaikeaa lyöntiä tahansa, osa keskittymisestä menee tuttujen jatkuvaan tervehtimiseen.

Ei siinä sinänsä mitään pahaa. Täällä ylhäällä tervehditään myös aina vastaantulijaa, jopa ulkomaalaiset ovat sen oppineet. Kun ylös on lopulta päästy, voi laakean huipun pikkuisen lammen rannalla tehdä tuletkin ja myös muuten levätä ja syödä jotain repussa sinne kulkeutunutta ennen paluuta. Särkitunturin laki on mainio paikka myös sellaiselle jota luonnossa liikkuminen pelottaa. Sinne ei voine edes eksyä.

Koko maisema on täyttä runoutta, mutta siitä kysymys ei kuitenkaan saanut alkuaan. Soitin matkalla autossa levyä Muusa ja Ruusa, jonka uuden painoksen olin saanut Eero Koivistoiselta; se sisälsi sävellyksiä Kirsi Kunnaksen runoihin. Erityisen mieltynyt vaimoni oli kappaleeseen jossa kysyttiin ”Mistä on pienet pojat tehty.” Vastaus seurasi myös heti: ”Etanoista, sammakoista, koiran häntätupsukoista. Niistä on pienet pojat tehty.”  – Tämän Kunnas oli aikanaan kääntänyt englantilaisesta lastenlorusta vapaasti ja oma siitä oli tullut.

Poikia kuvailevaa runoa seurasi tietenkin toinen vastaava ”Mistä on pienet tytöt tehty?  – Sokerista, kukkasista, inkivääristä, kanelista. Niistä on pienet tytöt tehty.”

Ensimmäinen laulun säkeistöstä selvisin. Sen vaimoni ymmärsi, vaikka häntätupsukoita en osannut siltä istumalta kääntää kuin kiertoilmaisulla tyyliin: ´Koiran hännänpään hauskoja karvoja´. Mutta onneksi se riitti. Niinpä lauloimme sävellyksen mukana. Matka edistyi ja harmonia oli suurta. Muistelin siinä myös, miten olin Eeroon tutustunut vuonna 1968 Valtakunta-levyn teon yhteydessä. Yhteys on säilynyt näihin päiviin. Paitsi saksofonin tuuttaajana myös säveltäjänä olen hänestä paljon pitänyt.

Tenkkapoo tuli, kun vaimoni vaati minua kääntämään myös toisen säkeistön sanat venäjäksi. Ja minähän kääntelin siinä ajaessa. Sanat eivät ole kovin mutkikkaat. Klummi tuli kun käänsin  inkivääriä. Menen aina hetkeksi sekaisin sen kanssa onko kyseessä imbir vai inzhir. Kummatkin sanat esiintyvät arkisessakin kielenkäytössämme, vieläpä usein.

Inkivääristä pidän minä, viikunahilloa taas tekee anoppi eli babulja Mustanmeren rannalla puutarhansa omista viikunoista. Siitä pitää vaimoni.

Kun Sveta tiukkasi, kumpaa laulussa tarkoitettiin, vastasin ettei sillä väliä. Muistin sillä hetkellä vain, että toinen oli tuikeampi, toinen taas makeahko. Makeaa viisussa kyllä jo muutenkin riitti, mutta ei lisä olisi ehkä pahaa tehnyt.

Kysyin siksi oliko asialla väliä. Vaimo makusteli sanoja suussaan ja sanoi sitten, ettei hän uskonut kummankaan sopivan runoon. Ainakaan venäjäksi. Jotain muuta siinä pitäisi olla.

Asia jäi hetkeksi, mutta siihen palattiin Särkitunturilla ja myöhemmin kotonakin, joksi Jerisjärven mökkiä nopeasti aina alkaa nimittää. Olin jo muistanut sanojen erot ja merkitykset oikein; imbir tarkoitti inkivääriä. Se siis esiintyi laulussa. Hyvä että se, kaikki ei voinut olla pelkkää sokeria edes pienissä tytöissä. Mutta kun taas puhuimme siitä ja vaimo oli yhä epäileväinen ja esitti vastalauseita, nostin väsymyksen puuskassa käteni ja huudahdin: ”Tyi nje ponimajesh poeziju – Sinä et ymmärrä runotta.”

Tästä notkahduksesta en selvinnytkään vähällä enkä usko selviäväni vielä aikoihin. Jokaisella ihmisellä on makunsa, runoutensa ja rakkautensa kohteet. Niitä ei kenenkään pitäisi loukata, minun varsinkaan. Filologi-vaimoni rakastaa eniten Josif Brodskin runoja joita osaa muistista ladella tuntikausia, kuten välillä tuntuu. Minulle taas Brodskin runot ovat venäjäksi ylivoimaisen vaikeita, ainakin mahdottomia kääntää.

Anna Ahmatova ja Nikolai Gumiljov kuuluvat myös Svetan repertuaariin. Hänkö ei ymmärrä runoja… ”Tämähän on kuin Moskovan kirjailijaliiton kokouksessa”, Sveta ilmoitti minulle ylväästi. Muistin siitä taas Eduard Uspenskin lauseen: ”Helppo on loukata kirjailijaa.” Venäjällä se tarkoittaa myös koko laajaa kansaa. Paitsi helppoa, loukkauksen muistaa kauan. Moskovan kirjailijaliitolla Sveta saattoi viitata Bulgakovin teokseen Master i Margarita – Mestari ja Margareetta,  joka jostain syystä julkaistiin nimellä Saatana saapuu Moskovaan. Ehkä se jokaisessa poliittisessa tilanteessa tuntuu korrektimmalta käännökseltä?

Levitin käteni kuin Bulgakovin kirjassaan kuvaama Pontius Pilatus. Saanen levittää niitä vielä monta kertaa. Kun myöhemmin kuljimme Pallaksella ja ihailimme Palkatunturin rinteeltä avautuvaa näkymää nyt Särkitunturin suuntaan, maiseman toisentyyppinen kauneus sai minut puhumaan jotain runollista, jonka jälkeen katsoin odottavasti vaimooni. Ja Sveta vilkaisi takaisin ja sanoi ykskantaan joskin toivon mukaan sisäisesti edes hieman hymyillen: ”Minähän en ymmärrä runoutta.”

 

(7.8.2017)