Usein hakee kaukaa sitä, minkä voi löytää myös läheltä. Kun tuli mahdollisuus lähteä tutustumaan Karkalin luonnonpuistoon, joka jostain syystä oli tähän mennessä jäänyt näkemättä, suostuimme siihen ilolla. Sen kyljessä sijaitsi toinenkin nähtävyys: Torholan luola.

Kummastakin olin lukenut ja muutenkin tullut nähtävyyksistä tietoiseksi. Mutta parempi kerran nähdä kuin sata kertaa kuulla, kuten jo vuosikymmenet aiemmin Armeniassa oppimani kansanviisaus edelleen tyynesti toteaa. Sen paikkansapitävyyden olin myös jo moneen kertaan ehtinyt kokea.

Ei muuta kuin matkaan. Taas uusi seikkailu odottaisi meitä, urheita löytyretkeilijöitä. Aivan ilman varusteita emme retkelle kuitenkaan lähtisi. Kun kyse oli luolasta, tarvittaisiin ehkä taskulamppu. Samoin ylimääräinen vaatekerta ja kunnon kengätkin. Onhan maan alla aina kylmempi kuin maan päällä. Ei maakellareita ennen sähkön tuloa turhaan rakennettu, ruuan piti entivanhaankin säilyä. Kellareiden raunioita näkee yhä siellä täällä; jotkut niistä ovat edelleen käytössä. Maakellari jos mikä on aidointa luomua.

Torholan parkkipaikka löytyi ja ystäväpariskunta saapui sinne ajallaan. Viitta ohjasi luolalle. Polku mutkitteli läpi rehevän metsän jossa mustikat alkoivat olla kypsiä. Niinpä matka ei edistynyt aivan sillä vauhdilla kuin muuten olisi voinut. Aina kun käännyin, näin vaimoni kumartuneena mättään puoleen. Ahomansikoita löytyi myös. Jopa minä sain niistä osani, kun Sveta taas minut tavoitti.

Polku putosi äkkiä jyrkästi Lohjanjärven rantaan, mutta viitta osoitti vasemmalle. Siihen oli suurin kirjaimin kaiverrettu suomen sana LUOLA. Ja totta. Luolan ahnas suu olikin siellä kätkössä kuin kainalossa. Opastaulu kertoi koko komeuden pituuden: 31 metriä, pisin kalkkikiviluola Suomessa. Sitäkin pitempi eli satametrinen löytyisi Enontekiön Toskaljärveltä eli Käsivarresta. Susiluola Kristiinankaupungin lähellä oli taas laajin ja jo tullut ainakin nimeltään tunnetuksi. Mutta ne saisivat odottaa. Kyllä tämä riittäisi.

Varsinkin minulle riitti jo pelkkä suuaukon katsominen, koska jalkani ei  sittenkään ollut vielä siinä kunnossa, että olisin uskaltautunut kompuroimaan liukkauteen ja pimeään. Mutta urheutta minulta löytyi senkin edestä. Jäin yksin ja pelotta vartioimaan eväskasseja. Aika kului niillä töin ja myös katsellessa valon väreilyä pähkinäpensaiden lehdillä. Ja pensaita tällä kalkkikivialueella todella riitti.

Toiset menivät luolaan, äänet kuuluivat, ihmettelyn äänetkin ja sitten vaimenivat, katosivat kokonaan. Mutta onneksi äänet myös palasivat. Ihmettely oli johtunut siitä että luolan seiniin oli tuhrittu ikään kuin muinaissuomalaisia merkkejä. Mitäpä ei ihmisen lapsi tekisi voidakseen osoittaa omaa viisauttaan ja nokkeluuttaan muille. Onneksi myös puhtaita pintoja oli vielä löytynyt ja Sveta oli niitä kuvannut.

Kun lauma oli taas koossa, lähdimme kohti Karkalin luonnonpuistoa. Karkalinniemen kärjessä sijaitseva alue oli aikanaan ilmeisesti viime hetkellä saatu kokonaan rauhoitetuksi. Jonkinlaisena kompromissina sinne oli kuitenkin tehty muutama polku: vain niitä pitkin saisi tässä lehtomaisessa maisemassa kulkea. Mutta mikä oli edetessä. Retkeä johtaisi Esa, jolle puisto oli jo lapsuudesta tuttu, olihan kyse nimenomaan hänen nostalgiamatkastaan ´Kadonnutta nuoruutta etsimässä´. Me kolme, minä, vaimoni ja Päivi seuraisimme kuin proustilaiset todistajat. Ajatuksena oli etsiytyä uimarantaan, jossa saisi jopa uida. Se tieto taisi tosin olla parinkymmenen vuoden takainen, kun Esaa tentattiin. Mutta sitten paikka näkyi opastaulussakin. Sekä hän, että vaimoni väittivät myös veden viimein lämmenneen uimakelpoiseksi, vaikka muistelin, että Jaakko heittäisi pian (25.7.) kylmän kiven jo ennestäänkin kylmään järveen.

Suurta yksimielisyyttä uimakelpoisuudesta ei siten syntynyt. Ja mitä kylmään tuli, Jaakon päivänä uppoaisi tällä kertaa pikemminkin kuuma kivi veteen. Olin minäkin siitä kyllä tietoinen, maaseudulla asuja tutkailee aina säitä. Kesä olisi viimeinkin pujahtamassa kotomaahamme kuin varkain jonkin matalapaineen selän takaa. Varsinkin Lappiin virtaisi taas helleilmaa. Kohtaisimmeko mekin sen, kun sinne ylös elokuun alussa taas kerran lähtisimme?

Tungosta ei Karkalin alueella näkynyt. Jos parkkipaikalla seisoi näkynyt pari autoa, metsä puolestaan oli ihmisistä tyhjä. Suuret puut esiintyivät luonnon katedraalin tyyninä ja uljaina tukipilareina. Jotkut niistä olivat tosin jo kaatuneet. Suuri kanto ihastutti etenkin minua. Otin siitä oikein kuvan. Mikä ei säily mielessä, säilyy tietokoneella – ainakin aikansa. Aurinko pilkotti lehvistöjen lomasta. Korkeita kuusia, samanlaisia haapoja ja sitten taas kymmeniä ja kymmeniä pähkinäpensaita. Joissain näkyi jopa pähkinöitten alkuja. Mutta oravat ja pähkinähakit löytäisivät ne kyllä ennen ihmistä ja hyvä niin. Joku roti sentään kaikessa. Maapallolta ihminen on jo muutenkin ehtinyt kahmia sen mikä suinkin irti lähtee.

Metsässä vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Olinko lukenut tuon lauseen lapsena jostain? Edes linnut eivät enää äännelleet, reviirilaulujen aika oli ohi. Vain jokin pieni alakuloinen ja toistuva piipitys alkoi kuulua kauempaa. Muistin siitä viisitoistavuotiaana kirjoittamani ensimmäisen runon lopun: ”Kuuntelen eksyneen linnun valitusta täällä.” Mutta ainakin tämänkertainen lintu  löysi tien kotiin, koska hiljeni. Vain me pidimme ääntä, kun tarvoimme siinä eteenpäin.

Uimapaikka näkyi, mutta piskuisen kallion järven rannalla oli jo vallannut toinen seurue. Vähän etäämmältä löytyi kuitenkin Metsähallituksen teettämä jykevä penkistö eväitten syömistä varten. Me valtasimme sen. Ja kun Päivi levitti sille Esan kanssa pöytäliinan (!), oli kaikki äkkiä enemmän kuin comme il faut. Kahvia, Päivin juuri keittämää raparperimehua, quiche Lorraine, kookospallosia ja myös Saint Honorén mantelipitkon jäännöksiä, joita minä puolestani olin kaapaissut mukaan.

Suurimpia iloja ovat pienet ilot, varsinkin silloin kun niitä ei odota, ajattelin. Ja ehkä samaa miettivät muutkin, kukin tavallaan.

Uimaan emme kuitenkaan menneet, kaislikko oli kasvanut. Mutta Esa ei lannistunut, vaan muisti toisenkin nuoruutensa paikan. Hormajärveltä löytyisi kunnallinen uimaranta, jonne kaupungista oli aikanaan poljettu. Ja sinne ajoimme seuraavaksi.

Odotin tietysti, että uimaranta ainakin olisi väkeä täynnä, elettiinhän aurinkoista sunnuntaita ja lomakauden loppua, mutta rannalla ei näkynyt kuin veneitä. Pitkä laituri ulottui syvälle ja aivan kirkasta oli vesi, niin kirkasta, että näki pohjan ja kalatkin, muutaman ihan kelpo ahvenen. Ja sitten näin senkin ihmeen, että ensin Esa ja hänen jälkeensä vaimoni todella pulahtivat uimaan.

Päivi ja minä jäimme nyt yhdessä vartioon. Itse en ui, ellei vesi ole ainakin 20-asteista. Tai oikeastaan lähempänä kahtakymmentä ja viittä.

Esa nousi piankin vedestä, mutta Sveta jatkoi uimistaan. Sitten ulapalla näkyi enää yhtä pienenevä pää. Mutta lopulta pääkin kääntyi ja alkoi taas hitaasti suureta. Vaimoni ei kotimatkallakaan lakannut ylistämästä veden laatua, se oli kannatellut häntä meriveden tavoin ja ollut muutenkin puhtaampaa kuin missään tällä seudulla. Ainakin kaksikymmenasteista ellei ylikin, olivat kumpikin uimareista väittäneet myös, kun olivat seisseet taas pukeissa rannalla. Mutta sitä en uskonut silloin enkä usko nytkään. Kylmyyden ja kuumuuden kokemukset ovat jokaisella erilaisia, huomautan edelleen mielessäni. Ehkä talviturkki jää tänä vuonna kokonaan heittämättä. Sitä en kuitenkaan osaa surra. Jos hyvin käy, edessä odottaa muita vuosia, jolloin tuon uro(s)teon voi minunlaiseni vanha kantokin vielä vaivatta suorittaa.

(24.7.2017)