Purjehduksen aakkoset opin 1950-luvulla Kukkia-järvellä jossa äitini Tusculum, pieni Siikasaari sijaitsi. Se oli pieni, toden totta, ja joka kevät vielä pienempi, kun jakaantui kolmeen osaan järven tulvan tähden. Silti sinne koko kesäksi muutettiin. Luodolla asuimme me, takasaaressa minua 15 vuotta vanhempi veljeni Juha. Jostain syystä hän oli innostunut purjehduksesta ja vuonna 1952 teetätti Majaan veneveistämöllä kiinteäkölisen paatin, johon itse rustasi maston ja purjeet.
Koska väliin ei ollut muuta miehistöä saatavana, minäkin hontelo pikkuveli kelpasin pinnaa pitämään. Hän hoiti purjeet ja sitten aina komennosta me molemmat roikuimme molemmat laidalla kun tuli tuulenpuuska ja kallisti venettä niin että se ryyppäsi. Muistan vieläkin miltä veden tulo limisaumaista laitaa pitkin näytti. Se virtasi, solisi ja tuntui pelottavalta, mutta alkoi sitten rauhallisesti velloa veneen pohjalla, kun Juha päästi purjeita ja komensi minua ohjaamaan tuuleen niin että purje paukkui. Sitten vesi noin vain taas lipottiin pois.
Leinon tai oikeammin Wuolijokien (Hellan ja Sulon) Ahonsaari oli siinä Vehkasaaren takana ja veljeni joka muuten ei ollut runollinen mies, lausui aina Leinon Kukkialla 1914 maailmansotaa paossa ollessaan kirjoittamaa runoa: ”Mitä laulatte Kukkian kultaiset laineet?/ ´Me hautaamme matkasi haaveet ja maineet.´” Sulo Wuolijoen ehdin jopa nähdä, hän vietti kesää Vekunansaaressa ja oli jo sokea. Kun veljeni sitten 1970-luvun alussa kuoli, säe soi taas korvissani. Mutta hänen haaveensa ja muistonsa elää yhä. Piippu suussa tai kädessä, itse tehty kapteenilakki päässä ja kapteenin valkoinen villapaita yllä veljeni yhä johdattaa Margareettaa yli Kukkian ulapoiden purjeita säädelleen ja minua lempeähkösti komentaen. Yleensä suuntasimme lopulta aina kohti Sahrakorpien asuttamaa Nuorrossaarta. Sen valtias eli itse Sevi Sahrakorpi oli Helsingissä Alkon yhden myymälän johtaja ja toi aina tullessaan laajan otoksen näytteitä sen valikoimasta. Niitä veljenikin mielellään tutki samalla kun tikkaa heitettiin ja korttia pelattiin. Kummatkin taidot opin siinä minäkin. Ja lopulta paljon myöhemmin myös sen hankalimman eli kolmannen.
Veljeni purjepaatinko takia pidin paljon nuortenkirjoista, joissa kuvattiin nimenomaan purjehtimista ja varsinkin merta, josta Kukkia sentään antoi minulle aavistuksen: Meripartiolaiset, Nuori kadetti Simple, Meren urhoja, Hornblowerit. Jopa Pääskyt ja amatsonit kuuluivat samaan lukuiloon puhumattakaan siitä Enid Blytonin (yli 600 teosta) Salaisuus-sarjan kirjasta (Salaisuuksien saari) jossa esiintyi papukaija Kiki. Etsinkö kirjoja, jotka tukivat omia ajatuksiani, vai sainko ajatuksia juuri hyvistä kirjoista? Jommin kummin ja ehkä tuolloin molemmin. Palaa se kirjakin taas, kuten Oiva Paloheimo kirjoitti linnuista, ja palaa myös kunniaan kunhan on tämän nykyrojahduksen ja kirjarovioiden valot taas kerran tyynesti kestänyt.
Kaikki tämä tuli mieleen kun ajoin vaimoni kanssa Turkuun katsomaan Tall Ships´ Races´in isoja laivoja. Ne olivat jo olleet menestys Kotkassa ja nyt niiden luokse odotettiin vielä suurempaa kävijämäärää, puolta miljoonaa. Hyvissä ajoin lähdimme siksi matkaan ja parkkipaikka löytyikin, kun ei ajanut Aurajoen lähelle. Turun suuruutta mitenkään väheksymättä voin kokemuksesta sanoa, ettei ole väliä minne parkkeeraa ja aseman lähellä sijaitsevan Naantalin Aurinkoisen (mörköpiirakka!) luokse siksi lähes aina pysäköin. Jalkaisin sieltäkin löytää helposti perille joka paikkaan.
Nyt kävimme ensin Katria katsomassa Pienessä kirjapuodissa ja pari kirjaa tarttui taas matkaan. Ja sitten joelle. Laivat olivat laiturissa siellä missä sillat loppuivat ja enää Föri liikennöi. Ilma suosi, väliin tosin oli liian kylmä (vaimostani), sitten taas liian lämmin (edelleen vaimon mielipide). Mutta kun ihmisvirrassa soljui nousi siitäkin jo samanlainen synergia, jolla Pietari Suuri aikanaan lämmitti kirkon, kun komensi sinne sotaväen seisomaan ennen kuin itse sitten saapui paikalle. Ja sotilaat saivat silloin taas mennä. Mahtoi Pietarilla olla jumalalleen kovinkin tärkeää ja ennen kaikkea miellyttävästi kahdenkeskistä asiaa.
Jotain kotoista Turun tapahtumassa yhä oli. Tosin kaikkien laukkujen tutkiminen oli nyt uutta, kun varsinaiselle alueelle tultiin. Terrorismi huomautti siten kainosti olemassaolostaan. Nykymaailmassa ei enää ole lintukotoja, ellei sitten Islanti. Mutta kun siitä selvittiin, ruvettiin hitaasti lähestymään laivoja.
Ensin oli edessä vierasatama ja pienemmät purjelaivat. Niiden koko ja olemus oli tuttu, koska paljon olin saanut seilata myöhemmin Antti Tuurin Haukalla, puisella lähes kymmenmetrisellä Scylla-veneellä, jonka limisaumat muistuttivat minua aina Margareetasta. Vesi ei kuitenkaan Haukkaan päässyt kuin tihkumalla ja pilssipumppu heitti sitä tuosta Colin Archer -veneen luvialaisesta muunnelmasta aina sopivin väliajoin pois. Yhtä miellyttävää oli kuitenkin kulku meren aalloilla. Purjehtimisen koko ilo lienee siinä, että se vain tuulen avulla ja miehistön taidoilla saa isonkin laivan siirtymään lähes äänettömästi ja omin neuvoin paikasta toiseen. Ekologiaa ennen eko-tuotteita, vihreyttä ennen poliittista liikettä. Ja se rauha: vain tuulen ja veden luonnolliset äänet. Ah, sanoisi mies, jos nyt ääneen tässä jotain sanoisi.
Vaimoani suretti se, että olimme hänen mielestään joen väärällä puolella, koska toisella sijaitsivat peräkkäin suuret venäläiset koulualukset Kruzenshtern ja Sedov. Voi sitä iloa, mikä varsinkin Sedovin näkeminen hänessä nostatti. Esiintyihän alus hänen lempirunoilijansa Josif Brodskin runossakin. Lähemmäs olisi pitänyt päästä, mutta Förin jonoa katsellessa tajusin että paitsi joen toiselle puolelle, myös takaisin olisi tällä sähköisellä kaupunkilautalla pitänyt sieltä yhtä lailla jonottamalla tulla.
Jonkinlainen kompromissi löytyi: maksullinen mutta kohtuuhintainen ja ihan moottorilla jokea pitkin liikkua suurehko lava, jota en alukseksi osannut edes nimittää. Pikemmin se oli uiva kahvila-juottola oikeuksineen ja paljoine pöytineen. Istuimme alas, vaikka musiikki pauhasi. Mutta niin vain minäkin aloin laulaa mukana, koska olin varma ettei kukaan siinä melussa kuulisi: ”Raindrops are falling on my head”. Onneksi sadetta ei kuitenkaan tullut, mustia pilviä vain. Kun kaikki kynnelle kykenevät oli ahdettu lavalle, se lopulta irtosi laiturista ihan oikeaa laivaa matkien ja hämmästyksekseni lähti kuin lähtikin tekemään sitä jokikierrosta mikä oli luvattu.
Heti kun suuremmat purjelaivat tulivat kohdalle, kaikki pöydät tyhjenivät ja laidat täyttyivät lähinnä puhelimilla kuvaavista ihmisistä. Vaimoni katosi keulaan ja sai kotomaansa laivoista irti sen mitä oli tahtonut; Sedov oli kaiken lisäksi osallistujista suurin! Koko matkan ajan hän seisoi keulassa, mutta kerran kuitenkin kääntyi ja heilutti minulle. Se jo tuntui onnelta.
Hyvältä tuntui sekin, että kun siinä keskellä lavaa yhä istuin bensiskahvia hörppien, en enää nähnyt kuin ihmisten selkiä, mutta sitäkin enemmän taivasta ja sitten mastoja mastojen jälkeen. Vinssejä, takiloita, käärittyjä purjeitakin. Myös lippuja joita oli vaikka minkälaisia: värejä ja maita liehui silmien ohitse. Melu oli edelleen yhä kovaa kuin lähtiessä, musiikkia ei pidätellyt mikään, sitä jos mitä mahtui ilmaan lippujakin enemmän, ja silti en enää kuullut jumputusta ja jyskettä. Olin taas se Magareetan pieni pinnamies joka odotti kapteeni Juhan käskyjä valmiina tekemään luovin ja kallistamaan päätään kun isonpurjeen puomi väliin hurjallakin vauhdilla taas rämähtäisi yli. Ja kun siinä istuin ja katsoin muiden selkiä, tajusin, että ihmisen pelastaa lähes mistä vain myös kyky ajatella, kuvitella ja muistaa. Ehkä juuri näitä ominaisuuksia pitäisi ihmisen varsinaisen ihmisyyden lisäksi sittenkin eniten vaalia?
(22.7.2017)