Ei näköjään kulu kesää ilman että kohtaisin jossain kuin sattumalta taas kerran Helene Schjerfbeckin. Kävimme Villa Gyllenbergin näyttelyssä ja vaikka Ane Gyllenberg oli kerännyt myös ulkomaista taidetta (Tizian ja Tintoretto), eivät ne tehneet sen suurempaa vaikutusta. Ehkä siksikin että parempia olin heiltä jo ehtinyt vuosien kuluessa nähdä vaikkapa Venetsiassa, nähdä moneenkin otteeseen. Ja kuten iäkäs siskoni sanoi kaikkia kokoelman tauluja silmäiltyään: ”Kiinnostavaa ei olekaan enää vanha taide, vaan vanha moderni taide.”

Niin kävi minullekin, että parin Ilmonin maiseman jälkeen etsiydyn huonesyvennykseen ja takaseinustalle, jolta Schjerfbeckin jo moneen kertaan näytteille asetettuja omakuvia nyt löytyi.

Olin lukenut että Gyllenberg itse oli aikanaan ihastunut Scherfbeckin töihin ja kerännyt niitä lopulta kokonaista 26 kappaletta. Kirjeenvaihtoa Einar Reuterin kanssa oli laitettu näkyville. Joskus harvoin ihmisen rikkaudesta on myös hyötyä; silloin kun varallisuus siirtyy ikään kuin takaisin kansalle. Lahjoittajan tahdon mukaan toimii Kuusisaaren asuintalossa nykyään taidemuseo, jossa pidetään jatkuvasti vaihtuvia näyttelyitä Gyllenbergin omasta kokoelmasta, ja muualtakin. Sisäänpääsymaksu ei päätä huimaa. Väkeä käy, mutta hetkittäin kuljet kuin yksityisvieras herraskartanossa. Talon sijainti ja merinäköala tuovat mieleen Louisianan Kööpenhaminan lähellä ja Sara Hildénin taidemuseon Tampereella. Wäinö Aaltosen kaksi näköispatsasta Kivi ja Sibelius vartioivat talon kumpaakin puolta. He ovat yhä paikkansa ansainneet.

Mutta Schjerfbeck. Vaikka olen vuosien 1944 -46 omakuvasarjan jo moneen kertaan nähnyt, aina se on yhtä vaikuttava. Varsinkin viimeisin niistä. Muutamia hiilellä tehtyjä vetoja paperille, silmät jo kiinni, yksi korva, yhä näkyvä hiustöyhtö, suun vaitelias yksinkertainen viiva. Vähän hiiltä kevyesti hangattu kädellä tai kangaspalalla tummentamaan kahta kohtaa. Siinä kaikki.

Muistan pitäneeni näitä omakuvia ennen pääkalloina, jotka ovat niin muotia nykyään ja jopa logoina jonkun vaatebrandin kokoelmissa. Mutta kun katson taas viimeistä omakuvaa, en enää olekaan samaa mieltä entisen itseni kanssa. Pääkallosta ei ole kyse, vaan pikemminkin siitä, että ihminen on yhä jäljellä tässä maailmassa niin kauan kuin hänessä on vähänkin henkeä.

Kysymys on myös ja ennen kaikkea rehellisestä taiteilijasta, jolla Ruotsin Saltsjöbadenin kylpylähotellissa oli jäljellä enää vain yksi ilmainen ja kärsivällinen malli. Taiteilija itse.

Harras ja hauras on tunnelma, ainakin mitä minuun tulee. Äkkiä haluan ottaa teoksesta muistoksi valokuvan. Vain yhdestä kulmasta se onnistuu niin, ettei lasi heijasta takana olevaa huonetta ja kuvan ottajaa: omaa itseäni.

Taulu tai kirja ei ole koskaan yksin, jos sitä joku katsoo tai lukee. Viimeinen kirja, viimeinen runo, viimeinen teos, ja tässä tapauksessa nimenomaan omakuva. Mistä sen tekijä sitten tietää että kyseessä on viimeinen? Ehkä jokin sisimmässä kertoo sen. Elämä oli ja yhä on tässä ja nyt, mutta sisällä mielessä vallitsee jo lähdön rauha. Ei enää toiveita, odotusta, vaan jonkinlainen vaipuminen hiljaisuuteen, jossa sentään voi yhä keskustella itsensä kanssa.

Jokainen vetomme voi itse asiassa aina olla viimeinen. Emme tiedä. Mutta se ajatus ei saa pysäyttää. Päinvastoin. Miten kirjoittikaan tästä myös Eino Leino:

 

”Me laulamme kehdosta hautahan.

Kuink´ kauvan tiedä me emme.

Paras aina ois sointunsa sommittaa

kuin oisi se viimeisemme.”

 

 

 

(11.7.2017)