Vuoden pisin päivä on jo mennyt ja valon määrä alkaa taas huveta. Pessimisti minussa herää, vaikka optimisti yrittää vakuuttaa, että joulun korvalla päivä alkaisi taas pidetä. Ensi vuosi on heti myös siinä, jo aivan lähellä. Sinne asti täytyy vain taas kerran jaksaa elää.

Mutta vielä on hieman aikaista murehtia sitä. Kohta vasta, lohdutan itseäni. Älä nyt sure, vaan tartu edes tähän hetkeen. Onhan juhannus ja juhannukseemme on tällä vuosikymmenellä tullut muutamia traditioita.

Aattona menemme aina Vihdin kirkonkylän juhlille, jos suinkin voimme. Väkeä siellä riittää tuhatmäärin. Kirkonkylän rannasta löytyy rivistö telttoja, kojuja, paloautoja, ensiapuihmisiä; lapsia ja aikuisia – ja myös nuorisoa ikuisine limuviinoineen. Tyttöjen farkut ovat lähes aina polvista auki revityt, se muoti näyttää ihmeekseni yhä jatkuvan. Tukkien väri on yhä kirjavampi, roosaa ja violettia, kasvojen maalaukset kuin irokeeseilla ikään vanhoissa lännenfilmeissä. Nuorten miesten kaljuisuus tuntuu sekin olevan yleistyvää lajia. Ollaan samaa massaa, kun vellotaan sinne ja palataan tänne. Sitten taas muutetaan suuntaa. Ja kun aikansa kulkee, päässee ihmispolo lopulta aina perille jonnekin.

Kuten useimmiten, katson lähinnä ihmisiä. Kansakunnan koko kirjo kulkee silmien editse. Lapsia on alkuillasta paikalla paljon, vastasyntyneistä eskari- ja kouluikäisiin. Hekin juoksevat sinne tänne, heittävät kiviä järveen ja tahtovat sitten nähdä kuinka kokko alkaa leimuta. Se onnistuu; lasten kokko kun sytytetään jo puoli kahdeksalta. Heitä on ajateltu myös pomppulinnan, jäätelön, metrilakun ja hattaroiden nauttijoiksi. Aikuisille taas tarjotaan tuhdit makkaraperunat, jos kohta hienostuneemmille jopa chiliburgerit. Minnekä tuo väkevä pippuri ei jo olisi ehtinyt levitä.

Tuhdit ruuat eivät ole minua varten, mutta kahvi ja letut hillolla ja kermavaahdolla muodostavat vastaavan houkutuksen johon silti aina lankean. Myös pikku juottola on tehty ja aidattu järjestysmiehineen kaikkineen. Jotkut sinnekin suunnistavat. Mutta viinanjuonti ei ole näissä juhlissa tärkeintä. Tärkeintä lienee että me olemme täällä yhdessä ikään, sukupuoleen ja poliittisiin aatoksiin katsomatta. Olemmehan juuri me yhtenäinen Suomen kansa, tuo Finska folket, joka hetkeen ei lainkaan tunnu vihaavan ketään.

Parasta on kuitenkin tanssilava, joka joskus aikanaan on rakennettu niin, että se on suureksi osaksi järven yllä. Hiidenvesi ei ole tässä rannassa syvää, lava on vuosien myötä jo painunut notkoon, mutta kyllä sillä yhä tanssitaan. Tanssi alkaa vasta kello kahdeksan, mutta jo sitä ennen orkesteri virittää soundinsa sellaiseksi että äänet sopivat yhteen. Myös levyt soivat ennen orkesteria ja monet aloittavat tanssin jo silloin. Malttamattomia notkuu lavan reunoilla; mekin vaimoni kanssa.

Vaikka jalkani on vasta leikattu, sujuu tanssiminen yllättäen kuten aina, vain hieman verkkaisemmin. Ja niin katson vaimoani silmiin ja sanon nuo vanhat sanat: ”Käytkö sinä useinkin täällä.” ”Onko neiti neiti vai rouva?” ja ”On kuuma, saisinko tarjota jotain juotavaa…” – ”Pääsisinkö saatolle”, on sitten lauseista viimeinen ja aina näyttää vaimoni suostuvan siihenkin. Varsinkin kun auton etuistuin on muutenkin hänelle varattu, kun kotiinpaluun aika koittaa.

Mutta vielä emme ole lähdössä. Orkesteri saapuu taas paikalle ja virittää itsensä vielä kerran. Rumpali alkaa laulaa ja niin ensimmäinen valssi soi, ja toinenkin. Valssilla tanssit aloitetaan, valssiin tanssit myös aina päättyvät.

Viimeinen valssi! Haitarikin on mukana, sitä soittaa nuori tyttö, jonka kasvot ovat kadonneet meikkauksen alle. Mutta hän soittaa hyvin.  Muistan Juhan, jo yli 40 vuotta sitten kuolleen isoveljeni. Hän soitti haitaria myös, me lauloimme humpat ja iskelmät yhdessä, olihan juhannus, hänen nimipäivänsä! Ja sitten taas piti ottaa ryyppy, jonka veli kävi salaa vessassa juomassa. Niin sormet kulkivat aina vain paremmin kurtun koskettimilla.

Miten aika onkaan kulunut. Nämä viisut kuuluvat tunnelmaan kuten nuoret katkaistut koivut lavan kulmissa, tyyni järvi, veden peili. Saamme kuulla vanhoja iskelmiä ja itkelmiä, jotka lavalle sopivat, lavalle joka tuntuu painuvan yhä enemmän notkolle, kun sillä aina vain tujummin ja hilpeämmin hypitään.

Tätä menoa on hauska seurata myös sivusta. Aina on paikalla ollut myös näkökuvana tutuksi tullut tyttöpari joka keveissä hamehepenissä tanssii kukkaseppeleet päässä ja tanssii kaiken lisäksi myös avojaloin ilmanalasta piittaamatta.

Mutta vaikka sää ihme kyllä suosii, ei keijuneitoja tänä vuonna näy. Mikä tuuli on tanssijat kuljettanut jonnekin muualle? Huomaan kaipaavani heitäkin, ja tiedän että tulen muistamaan heidät niin kauan kuin elän.

Ehkä juuri tällaiset muistot, näyt, kokemukset joilla ei tunnu olevan mitään sen yleisempää merkitystä, ovat sittenkin tämän elämän vankinta perussuolaa? Kun ajamme kotiin ja saavumme hiljaiseen taloon, odottaa meitä toisenlainen maailma, edellistäkin tutumpi. On hyvä vaihtaa vaatteita, olla, oleilla vain ennen kuin uni lopulta taas yllättää. Sillä kyllä sekin yllättää aina. Huomaan että juhannusruusut kukkivat nyt vaahtona, usein ne kukkivat jo kesän alussa. Mutta kylmyys on kaikkea hidastanut. Jotain iloa siis siitäkin. Pitkän päivän valo lepää yhä laakson yllä. Sitä katsoessa alkaa äkkiä tuntua siltä, ettei koskaan koskaan haluaisi lähteä tästä maailmasta aivan kokonaan pois.

 

(24. 6. 2017)