Näen unia joka yö, mutta en yleensä muista niistä mitään. Tiedän ja muistan vain, että uneni ovat pitkiä ja sekavia seikkailu-unia. Aina joudun jonnekin ja aina pitää päästä jonnekin. Ja aina tulee esteitä matkaan.

Tässä unessa, jonka herätessäni muistin ällistyttävän hyvin, esiintyi jopa Kiinan viimeinen keisari Pu Ji, tosin vain etäisenä hahmona. Hän oli vaihtanut ammattia ja muuntunut jonkinlaiseksi keräilijäksi. Todellisuudessa kommunistihallitus teki tästä japanilaisten nukkehallitsijasta puutarhatyöläisen. Olin kiinnostunut hänen kokoelmastaan, mutta miksi, sitä en muista.

Olen valitettavasti keräilijä itsekin, mutta onnekseni jo laiska. En unessakaan ollut menossa Pu Jin antiikkikokoelmaa katsomaan, vaan tapaamaan mukavaa naislääkäriä, joka on vuosien ajan tutkinut artroosiani ja antanut hyviä sanallisia ohjeita taudin hoitoon, vaikka hän ja minä tiedämme että perussyytä ei enää voi millään poistaa. Missä rustoa ei enää ole, sinne sitä ei myöskään kasva. Ja kun luu hankaa luuta, seuraukset näkyvät. Sormet ovat perunaisia ja vinksin vonksin ja kummassakin lonkassa titaania; toisessa jo toisen kerran.

Juuri leikattua lonkkaa särkee öisin yhä, mutta nyt koitti ensimmäinen yö jonka nukuin niin että lähes kahdeksan tuntia tuli täyteen. Ehkä unikin oli siksi tavallista selvempi.

Kuljin kaupungissa joka oli Helsinki, eikä ollut. Sitä rakennettiin, ehostettiin ja myllättiin ja kaikialle missä vain joutumaata tai puistoa oli ennen ollut, nousi erilaisia talokomplekseja, niin kaupan iloksi kuin yhä uusien ja paikalle kaikkialta tulvivien ihmisten asunnoiksi. Enemmän, suurempaa, korkeammalle! – Tampereen tauti? Turun tauti oli sittenkin vain hetken valitettava epidemia. Tämä uusin virus taas ei ota millään kuollakseen.

Tiesin missä lääkärin vastaanotto oli, mutta hurjassa myllerryksessä en löytänytkään sinne tietä heti. Kun sitten katsoin kelloa, se olikin jo kymmenen minuuttia yli sen mikä tapaamisajaksi oli sovittu. Vielä hetkeä aiemmin oli kello näyttänyt aikaa toisin: minuutteja tapaamiseen olisi riittänyt. Hätäännyin. En voi  koskaan myöhästyä; sen äidin opetus on iskostanut mieleen lapsuudesta, jossa aina maantien varressa odotettiin bussia puolen tunnin etuajassa.

Unessa tämä opetus oli silti kadonnut, olin kerta kaikkiaan myöhässä. No, otin kännykän esiin soittaakseni hänelle. Ja katso, kännykkä, joka aina oli toiminut, pimeni.

En saanut näyttöä näkyviin edes venäläisellä pultilla: akku irti ja äkkiä takaisin. Sillä kun akku irtosi, se ei enää mennytkään paikalleen, ja kun meni, siihen jäi selvä väli niin, ettei sähkö virrannut. Älypuhelimissa tätä pulttaustapaa ei muuten voi edes kokeilla. Et enää vaihda akkua, vaan koko puhelimen. Se on ekologiaa jos mikä.

Soittamisen sijasta kuulin puhelimesta tuttujen ihmisten keskusteluja, niin kuin se olisi ollut salakuuntelulaite. Tuskastuin, työnsin puhelimen taskuun ja aloin suunnistaa lääkärin luo lähes juosten ja paniikissa. Paikat vaihtuivat, talomassiivit nousivat eteen, tiet menivät tukkoon. Välillä rakennus, jossa vastaanotto sijaitsi, näkyi, sitten se taas katosi uusien rakennusten raakse. Ja minä kiihdytin vauhtia ja heräsin.

Se oli hyvä herääminen. Kello oli jo puoli viisi ja olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saanut nukutuksi kunnon yön. Unen kauhut jäivät. Tajusin, ettei minulla ollut tapaamista lääkärin kanssa nyt, sen aika koittaisi vasta ensi keväänä. Hänen luokseen ei siten ollut vielä suurempaa kiirettä.

Nousin, ajoin parran, puin vaatteet ylle, keitin kahvia ja mietin unta. Sen aiheuttajaksi nousikin nyt Tampere, jossa juuri olin käynyt hyvää ystävääni tapaamassa samassa mainiossa sairaalassa jossa minutkin vuoden sisällä oli jo kaksi kertaa leikattu: Coxassa. Koko Taysin miljöötä myllättiin edelleen. Muutenkin osuin keskelle Tampereen vihertävää uudistusaaltoa: raitiovaunun kiskojen rakentamisen aiheuttamaa liikennekaaosta, puistojen hävitysvimmaa, massiivisten urheilu- ja kauppakeskusten suunnittelua ja kohottamista, tornitalojakin!

Ah. Ei mikään ole hienompaa kuin edistys.

Kun tapaamisen jälkeen etsin rattia väännellen tietä Sara Hildénin taidemuseoon, jouduin auton kanssa jopa Suomen pisimpään tunneliin, joka oli Turun pikatien Karnaisten vastaavaa huomattavasti synkempi. Kieputtelin sinne tänne ja palasin taas ajoratojen heittämänä kohti keskustaa, kunnes viimein sujahdin kuin sattumalta tuohon Suomen Louisianaan, kunhan Särkänniemen ajoportti ensin aukeni. Museossa oli Kimmo Kaivannon näyttely ja sitten istuttiin toisen ystäväni kanssa ulkoterassilla. Ja katso, taas kerran oli olo ja näkymä juuri niin kaunis ja hyvä kuin muistinkin. Idylli.

Tai kuin Grimmin sadusta. Sillä tietenkin myös tämä miljöö ja taidemuseo tahdotaan tuhota. Miksi, sitä en ymmärrä. Olen kuullut, että jopa säätiön hallitus olisi muuttamisen kannalla. Sara Hildénin perintö siis mitätöitäisiin. Yhtä hyvin sinne voisi huoleti rakentaa oman tien rannan kautta niin että paikka pysyisi erossa hurlumheistä, vieläpä kunnon meluaidalla. Mutta ei. Mitä taas Särkänniemen huvipuistoon tulee, se on käki, joka lensi paikalle, muni munan ja siitä kehittyi yhä isommaksi kasvava poikanen joka edelleen sysii untuvikkoja pesän reunan yli kuolemaan. Huvipuistollekin kaiketi sopii, että paikan alkuperäinen talo häädetään, itse asiassa varmastikin räjäytetään, sillä miten muutenkaan voi massiivista ja tarkoitukseensa niin sopivaa museota siirtää.

Pois pois postin tieltä! Paikalle saadaan sitten ehkä taas pari idioottivempainta Ruuhkaratikkaa korvaamaan. Minä puolestani siirtäisin koko Särkänniemen rahasammon siltä paraatipaikalta jonnekin metsään, jossa parkkitilaa riittäisi kiljujille ja teettäisin seudusta kauniin puiston. Eikö tämä olisi viisaampaa kaikille? Eikö modernin eurooppalaisen ihmisen kuuluisiin arvoihin sentään sisälly myös luonto – jopa kaupungeissa?

Massiivisen raitiolinjan teko on samaten vastaavaa kaikkivoipaisen modernin ihmisen typeryyttä. Trolleybussi olisi hyvin ajanut saman asian: sähköllä sekin kulkee ja tiestö olisi jo ollut valmiina. Mutta ei. Liian halpaa, liian yksinkertaista? Muuttaa pitää ihan kaikki; se mikä ns. tyhjää luontoa on, pitää täyttää taloilla. Ja sitten? Se Tampere, joka kaupunkien vertailussa on usein noussut kärkeen, on äkkiä kadonnut. Ehkäpä uneni kertoikin siitä mitä juuri olin nähnyt ja siirtänyt kokemuksen Helsinkiin, jossa vastaava rakennusbuumi samaten on  käynnissä. Myös Helsinkiä, lapsuuteni kaupunkia, raadellaan pala palalta edistyksen nimissä. Uni ja todellisuus ovat ilmeisesti saman kolikon eri puolia. Ihmisistä ja heidän päätöksistään riippuu lopulta aina, mihin ja miten tätä kolikkoa sitten käytetään.

 

(18.6.2017)