Myös Lorca oli vanha rakkauteni ja miksei olisi sellainen yhä. Sekä suomeksi kääntyneet runot, että jopa ne joita espanjaksi sain käsiini. Oli aika että ymmärsin niitä hieman ja osasin säkeitä jopa lausua, koska olin kuulunut koulun espanjakerhoon. Mutta se aika on ohi. Enää osaan vain mutista kahta lausetta, joista ensimmäinen löytyy otsikosta: ”Verde, que te quiero, verde!” Toinen on yhtä ytimekäs: ”Cordóba. Lejana i sola”. Kumpaakin säettä olen varioinut kyllääntymiseen saakka ja tulen varioimaan loppuikäni.

Sitarla. Etäällä ja yksin.

Nyt en edes ole yksin, koska vaimoni on täällä, joskin yhä unessa. Mutta läsnäolonsa on aistittavissa. Joskus jo se riittää. Sana puoliso johtunee puoliskosta, ja jos hyvin käy, sellainen liitosta voi tulla. Muitakin vaihtoehtoja on nähty ja koettu.

Juuri nyt on vihreyden uljaimmat päivät, se Viherviikko joka on kesän kaunein. Vielä päivä pitenee. Kaikki puut ovat lehdessä – jopa arat, ensin niin punertavat haavatkin. Pihlajien kukkakaalit ovat tulleet tarjolle, mäntyjen kynttilät kukkivat. Vihreitä värejä näkee vielä kymmeniä, ellei enemmänkin, mutta parin viikon päästä jäljelle on jäänyt vain yksi vihreä jota havupuiden tummuus sentään hieman virkistää. Silloin myös päivä on taas alkanut lyhetä, ja siihen loppuu kesäkin. Ainakin minulla, ainakin jollain lailla.

Mutta juuri nyt en halua sitä ajatella. Taas tulee Lorca mieleen: ”En tahdo sitä nähdä, Ignacion verta hiekalla!” Sitäkin olen siteerannut. Onko todella niin, että mitä enemmän ihminen vanhenee, sen lujemmin ovat päähän janttautuneet vanhat runot, niiden säkeet sekä ylipäänsä laulut –melodioineen kaikkineen.

Kuljin äsken pihalla. On luvattu tyyntä, siis lähes tuuletonta päivää. Mutta kyllä tuuli heiluttaa koivun larvaa, vaan onneksi lämmin. Kirkas on taivas, melkein hellettä tulossa, jos sitä joku kaipaa. Minulle riittää kun ulkona ei aivan palele. Kylmää vastaan on sittenkin helpompi suojautua kuin kuumaa.

Puut, kasvit ja kukat eivät puhu, mutta linnut pitävät vielä ääntä. Räkättiperheen poikaset harjoittelevat lentämistä, niiden ääntely muistuttaa räppääjien vastaavaa yksitoikkoisuudessaan. Luonnon leikkuupuimurit. Lehtokerttu sen sijaan on taas vedossa, se lurittaa aivan talon vieressä kuin viimeistä päivää. Uusikin ääni on tähän maailmaan saapunut: nyt vasta tajuan laulurastaan toistot, vieläpä hyvin hienostuneet. Sellaisia olen saanut kuullakseni harvoin.

Mikä sille on tullut? Taiteilijan pyrkimys täydellisyyteen? Alalehdon satakieli, mestarilaulaja, on sitä paljon laiskempi ja hiljaisempi, se tyytyy vain näppäilemään alkutahteja tyyliin plink plink plink, ja vain joskus lisää sen perään hieman muuta kuin näyttääkseen ettei aivan ole taidoton. Reviirinä sillä on aina sama pellonvarren lehto. Onko siellä liian hyvä asua, varsinkaan kun kilpailua ei ole. Vasta jos siihen eksyisi toinen koiras joka alkaisi laulaa, saisin kuulla todellisen dueton. Mutta sitä minulle ei ainakaan tänä aamuna suoda.

Aurinko on jo korkealla. Tänne sisälle se siilautuu vihreiden lehvästöjen kautta. Vaikka miten pätkin tuomia sähköpylvään ympäriltä, ne ovat sen korkeuden taas saavuttaneet. Luonto on sellainen, se yrittää, ei heti lannistu. Myös siitä me ehkä voisimme oppia jotakin.

Päivä alkaa vasta, mutta koska olen ollut hereillä jo tuntikausia, ei tämä enää tunnu alulta. Mitä edestä löytyy tänään, ei vielä ole aivan selvää. Suunnittelen tukirankojen laittoa herneille, jotka ovat jo nousseet maasta. Perunat taas eivät  osoita elonmerkkejä; niin kylmä on ollut. Kesäkurpitsan taimet ovat vieläkin torilla, sieltä ne pitäisi hakea. Mutta aikaa on. Ajatus poukkoilee, kulkee hitaasti, katse etsiytyy taas ulos ja näkee syreenin kukkivan oksan aivan ikkunan edessä. Tunnen sen tuoksun heti kun vain ajattelen sitä. Ehkä kohta menen ulos ja olen ja istun vain syreenien sylissä kuin lapsi äidin; annan ajatusten ja ajan lentää. Joskus ihmisellä täytyy olla oikeus siihenkin.

(7.6.2017)