Marja-Liisa Vartion romaania ei ehkä kovin moni nuoremman polven lukija enää tunne, mikä on kyllä sääli. Niin kauan kuin suomalaisessa kirjallisuudessa on jokin pysyvämpi kaanon, kuuluu Vartion teos siihen. Kirja on suuri hiljainen yksinlaulu, Mustapään pieni kansanlaulu mutta sanoin: koskettava, hieno ja herkkä. Se julkaistiin 60 vuotta sitten eikä se ole menettänyt mitään tuoreudestaan. Lukekoon hän, joka tähän ei usko. Myös tämä todellinen klassikko löytyy sentään vielä jostain, vaikkei kaupasta tai kustantajan varastosta. Yhä meillä on antikvariaatit ja kirjastomme. Ne ovatkin hyvää kirjallisuutta etsivän lukijan viimeisiä toivoja maassa, jossa myyntipöydät ahdetaan täyteen kirjoja, joiden henkinen elinkaari voi olla päättynyt jo ennen ilmestymistään.

Se on sitten kesä, tekee minun mieleni nyt lisätä. On ja ei ole. Lauhan talven jälkeen alkoi pitkä kylmä kevät. Toukokuussa oli sitten täällä etelässä lähes viikon mittainen kesä, jolloin ulkona saattoi puuhata ja jopa istua palelematta. Suomen kesä, tuo lyhyt, mutta onneksi vähäluminen. Ilmasto lämpenee, joskin suihkuvirtaus ei ole samaa mieltä, vaan tuo meille arktista ilmaa matalapaineitten pyörittelemänä. Pidä huivistasi kiinni, Tatjana! Jos haluan juoda aamukahvit pihalla, on syytä käyttäytyä kuin Pipopää potilas ja muistaa kaulahuivikin.

Ah vanhoja kirjoja ja elokuvia, jotka myös ovat jääneet elämään muutenkin kuin niminä. Minun elämäni tienviittoja, askelmerkkejä ja opastekylttejä nämä päähän janttautuneet nimet ovat. Ne jäävät vasta kun aika minusta jättää. Mutta nimet ja toivottavasti taideteosten muutkin ominaisuudet jatkuvat jonkun uuden katsojan tai lukijan mielessä, jos hyvin käy. Hyvällä on aikaa odottaa.

Luonto ei toimi ihmisen tavoin. Ainakaan se ei ole impulsiivinen ja irrationaalinen. Tämän olen tänä kevätkesänä jälleen huomannut. Kaikki kukat, puut, pensaat ja ovat olleet jo pitkään nupulla, valmiina puhkeamaan. Ne ovat vain odottaneet rauhassa vuoroaan, oikeaa signaalia säältä. Ensin sinivuokot, valkovuokot ja leskenlehdet, sitten rentukat ja peltokanankaalien keltaiset tuppaat. Äkkiä maa on vihreä kaikkialla. Vuohenputket kasvavat huumaavaa vauhtia. Niistä saa kuulemma salaattia, mutta en ole vielä kokeillut. Alanko mäkättää, jos syön?

Kirsikat kukkivat, vaaleanpunaiset sakurat; maailma on hetken yhtä heleää helatorstaita. Sitten äkkiä pihan ja puutarhan valtaavat syreenien kukinnot (sireeni soikoon niiden kunniaksi!), samoin omenapuut ja rinteillä kielot.

Tuoksuja riittää. Tuomien aika on aina ohi lähes saman tien. Mutta onneksi kylmyys hidastaa kukintaa, joskaan sää ei ole hyvä pölyttäjien lentää. Miten käynee taas marjojen metsässä ja puutarhassa. Jokaisella asialla on puolensa, kaikki riippuu kaikesta. Perhosen liikauttaessa siipiään tulivuori purkautuu jossain. Näin tapahtuu, vaikka yhteys on kyllä sattumallinen. Silti omituisella tavalla tämmöinenkin väite on ainakin päällisin puolin totta.

Mistä pidän tänä lyhyenä kevätkesän aikana eniten? Varsinkin kukkimaan valmistautuvasta omenapuusta. Syön kukkaa mieluummin silmilläni kuin söisin valmista omenaa. Sen kauneus on juuri siinä hetkessä jolloin kukka vasta alkaa avautua; silloin puhdasta valkeutta ympäröi vielä hento punerrus.

Jos raaskin, leikkaan puusta pienen oksan ja panen sen maljakkoon.

Mitään järkeä siinä ei ole, mutta eikö pelkkää kauneutta saa ihminen (mieskin) joskus palvoa? Ei se ole toisilta pois; puultakaan – vain yksi mahdollinen omena menetetään. Suurimman osan puutarhan pudokkaista syövät joka tapauksessa kauriit, peurat, rastaat ja supit.

Kun mietin lisää ja suljen silmäni hetkeksi, näen että pian avautuvat akileijat. Varjolilja odottaa. Clematis kukkii jo. Ja kun siitä siirtää katseensa sivumpaan, näkee asterit ja syyskukat pietaryrttejä myöten. Ei vielä tietenkään, mutta tätä menoa kohta. Pian, liian pian. Joka vuosi juuri tätä värien hulmahtavaa kirjoa, kymmenien erilaisten vihreitten näkymää odottaa ja sitten se on ohi nopeammin kuin syntymäpäiväjuhla.

Edessä on kesä, optimisti sanoo. Toisinkin asian voi todeta. Kohta on juhannus ja päivä alkaa taas lyhetä, mutisee piilossa lymyilevä pessimisti minussa. Valitsetpa kumman tahansa tavan ajatella asiaa, näillä näppäimillä on jo heinäkuu ja sitten syys alkaa ilmoitella tulostaan. Vivaldin neljä vuodenaikaa soi, punapapin musiikki on sama kiertoa luonnon kanssa. Väliin tuntuu että Kevään (La primavera), Kesän (L´estate) ja Syksyn (L´autunno) järjestys muuttuu mielivaltaisesti, niin oikullisia ilmoja meille nyt annetaan. Vain Talvi (L´inverno) on paikallaan, onhan se aina pimein aika.

Vielä en kuitenkaan halua vaipua sen synkkyyteen, jossa kynttilä on ainoa valo muutaman ajatuksen lisäksi. Menen ulos ja hengitän raikasta ilmaa, jonka yösade on laillaan puhdistanut. Miten hyvältä se tuntuu. Rauhoitun ja tartun hetkeen, sillä mitä muutakaan ihmisparka (vaikkei edes aivan arka) voi tehdä. Jos ei nyt, tätä aikaa on odotettava taas kokonainen vuosi. Onneksi sade viimein saapui pitkän tauon jälkeen kuivan ja pölyävän maan vapahtajaksi. Ja onneksi olen yhä tässä. Valo kasvaa, pilvet repeilevät, aurinko vilahtaa hetkeksi näkyviin. Ja sitten meillä on taas aika, jota Suomessa ehkä kiihkeimmin odotetaan. Mieleen palaa, mitä Risto Rasa, tuo Suomen luonnon ja ihmisluonnon suvereeni ja herkkäkätinen runoilija siitä kirjoitti:

”Kesä.

Iho tuoksuu auringolta

niin kuin pienen lapsen tukka.”

 

Ja sanoo Rasa sen toisinkin:

 

”Kesä.

Hyttynen hoitaa

heinänuhaani akupunktiolla.”

 

 

(31.5.2017)