Jeanne d´Arc kuoli toukokuun 30. päivänä 1431 Rouenin kaupungissa Ranskassa.

Hänen kuolemansa ei ollut aivan tavanomainen. Jeanne poltettiin elävänä roviolla ja poltettiin lopulta kaikkiaan kolme kertaa, koska Ranskaa valtaamassa olevat englantilaiset tahtoivat saada varmuuden siitä, ettei hänestä jäisi jäljelle mitään pyhäinjäännöksen näköistäkään. Tuhka ja luut survottiin ja heitettiin saman tien Seineen. Näin edes palvontapaikkaa ei löytyisi. Siihen 19-vuotiaan Jeanne d´Arcin elämän, uran ja maineen oli määrä täydellisesti päättyä.

Toisin kävi. Tästä kaikesta on nyt kulunut aikaa 586 vuotta, mutta Jeanne d´Arcin maine on vain kasvanut. Neljäntoista vuoden kuluttua Rouenissakin pidetään epäilemättä suuret juhlat; Orléansissa ehkä vielä suuremmat. Olihan se ensimmäinen kaupunki, jonka Jeanne d´Arc vapautti. Siitä syystä Neitsyt eli la Pucelle sai peräänsä kaupungin nimen: la Pucelle de Orléans. Mutta tähän päädyttiin vasta myöhemmin; lyhyen elämänsä aikana hänet tunnettiin Lorrainen neitseenä. Olihan hän sieltä kotoisin.

Jeannen voima joka muutti valtakuntaa ja lopetti satavuotisen sodankin (tosin vasta vuosia Jeannen kuoleman jälkeen), perustui keskiajalle ominaiseen elävään ja vahvaan kristinuskoon. Uskossa oli vielä aimo annos pakanuuta, taikuskoakin tuolloin. Metsissä eli keijuja, hirviöitä, aarnikotkia, yksisarvisia. Omaan lapsenuskoonsa Jeanne taas sai jo varhain vahvistusta Ääniltä, jotka kertoivat kolmetoistavuotiaalle tytölle, että juuri hän oli pelastava Ranskan. Eikä siinä muu auttanut; sille tielle oli lähdettävä. Arkkienkeli Mikael, Pyhä Katariina ja Pyhä Margareeta olivat se kolmikko jotka Ääninä ohjasivat tyttöä eteenpäin. Heidän neuvojaan Jeanne noudatti alusta loppuun. Onnekseen ja onnettomuudekseen. Mutta tie oli kuitenkin kuljettava loppuun. Muutakaan päämäärää hänellä ei elämässä ollut.

Ensin Jeannea pidettiin hupsuna tyttönä, mutta hädän kasvaessa kaikki kelpasi, jopa hänen apunsa. Niin vain kävi, että itse kruununperillinen alkoi luottaa Neitsyen neuvoihin ja lähti tämän pyynnöstä kruunauttamaan itsensä Reimsiin. Charles VII voideltiin siellä Pyhän Ampullin öljyllä, mutta siihen alun huikaiseva menestys pysähtyi. Vähitellen sotaonni kääntyi taas, usko Jeanneen lopahti ja vaikka tämä mitä yritti, kaikki tuntui valuvan hukkaan. Lopulta la Pucelle joutui itse vihollisen vangiksi.

Hänen ahne vangitsijansa sai kuukausien odottelun jälkeen kaupatuksi Neitsyen eniten tarjonneelle; engantilaiset ostivat hänet todella isolla rahalla ja heidän ja burgundilaisten puolella oleva katolinen kirkko tuomitsi tytön kuolemaan, toki oikeudenkäynnin jälkeen. Pitihän lain koukeroita noudattaa. Lopputulos oli joka tapauksessa kaikkien tiedossa.

Kuulustelut kirjattiin huolellisesti muistiin; lähteet ovat säilyneet, Jeannen elämästä tiedetään siten lähes kaikki. Mutta millainen ihminen hän todella oli, sitä ei sittenkään tiedetä. Jeanne pukeutui miesten vaatteisiin (hameessa sodankäynti olisi ollutkin vaikeaa). Vaikka hän otti osaa taisteluihin ratsain, hänellä oli vain banneri eli viirinsä tukenaan. Siihen oli kirjailtu kaksi sanaa: Jeesus ja Maria. Ne olivat sittenkin kaikkia miekkoja voimallisempia, Jeanne uskoi.

Jos Neitsyt oli omiensa mielestä sankari,  vastustajat kutsuivat häntä kauniisti armanjakkien huoraksi. Kummallakin osapuolella oli sama Jumala, mutta toisen Jumala oli Paholainen itse (kuten usein nytkin), ja Jeanne siten Saatanan sikiö. Jo tuolloin käytiin informaatiosotia, joiden voittaja oli se, jonka liikkeelle laskemat huhut vangitsivat parhaiten kuulijat. Koska lukutaito oli kaikkialla kehnoa (Jeanne saneli kirjeensä ja luetutti vastaukset) olivat huhut ja juorut ainoita todellisia tietolähteitä. Voisi ehkä tähän sanoa, ettei maailma sittenkään ole paljon noista ajoista muuttunut. Lukutaito on jälleen kehnonlaista. Oikeaksi tieto muuttuu nytkin vähän sen mukaan, kuka tiedon omistaa.

Jeannen tie Ääniä kuulevasta tytönhupakosta Ranskan nykyiseksi kansallissankariksi on ollut poikkeuksellisen pitkä. Katolinen kirkko suostui vasta 1900-luvun alussa julistamaan polttamansa Neitsyen ensin autuaaksi ja sitten pyhimykseksi vuonna 1920. Tämä kun tuntui olevan kirkon uuden edun mukaista.

Maallisemmat piirit olivat Jeannen kuitenkin jo paljon aiemmin omineet. Hänessä oli alettu nähdä ihminen, joka taisteli ennen kaikkea naisten oikeuksien puolesta. Ja taistelemista totisesti riitti.

Tähän hänellä oli omatkin syynsä. Jeanne ei esimerkiksi mennyt naimisiin miehen kanssa, jonka vanhemmat hänelle jo olivat valinneet; tyttö kulki jalan tuomioistuimeen, teki valituksen ja voitti! Jo voittaminen oli tavatonta, vanhempien tahdon vastustamisesta puhumatta. Saati siitä, että Jeanne kantoi miehen asua yllään ensimmäisestä taistelusta elämänsä loppuun saakka.

Tämä luettiin erityisen raskauttavaksi asiaksi, kun syytteitä Jeannea vastaan koottiin. Mutta Neitsyt teki kaiken aikaa juuri sen, mikä hänestä itsestään tuntui oikealta. Palkakseen siitä hän sai varhaisen kuoleman.

Minulle Jeannen tarina on opettanut jo ainakin pari asiaa. Parempi luottaa itseensä kuin toisiin; vasta sitten sekin onnistuu. Ajattelen myös näin: olisipa jokainen ihminen itsestään yhtä varma kuin Jeanne. Se edistäisi yhdessäoloa ja yhteisiä asioita, vaikka toisin voisi ensin luulla. Horjuva minuus saa paljon enemmän tuhoa aikaan kuin ihminen, jonka ei tarvitse alati pälyillä itseään.

Emme tietenkään tiedä, mitä Jeanne roviolla seisoessaan ajatteli. Hänen viimeinen sanansa oli legendan mukaan Jeesus. Uskoiko Neitsyt pääsevänsä taivaaseen vai uskoiko yhä, että Äänet pelastaisivat hänet, kuten ne olivat aiemmin luvanneet. Epäilen, että käsittämättömän suuri tuska oli tunteista ainoa, joka enää oli jäljellä. Mutta yksi on varmaa, Jeanne elää. Jälkimaailma on saanut nähdä jälleen kerran, että häviäjä voi pitkässä juoksussa olla jopa sen ylivoimainen voittaja. Oman ajan jyrkinkään tuomio ei näytä olevan lopullinen (Kivi, van Gogh). Surullista on vain se, etteivät kuolleet itse voi maineensa palauttamista enää mitenkään kokea.